Valtioneuvosto on määritellyt melutason ohjearvot. Niiden mukaan melu ei saisi asumiseen käytettävillä alueilla ylittää 55 desibelin keskiarvotasoa. Asuinrakennuksen sisällä raja on 35 dB. Lainsäädännössä melu määritellään ääneksi, joka on terveydelle haitallista tai joka merkityksellisesti vähentää ympäristön viihtyisyyttä taikka merkityksellisesti haittaa työntekoa. Melun ensisijainen lähde Helsingissä on liikenne.

Ympäristöministeriö ohjeistaa nettisivuillaan huomioimaan melun alueiden kaavoitusvaiheessa: “Mitä paremmin melu otetaan huomioon jo suunnittelun alkuvaiheessa, sitä todennäköisemmin vältetään ongelmia myöhemmin. Meluntorjunnassa tarvitaan monitahoista yhteistyötä, jossa sekä viranomaiset että asukkaat ovat mukana. Yksittäiset kaavoitushankkeet edellyttävät aina perusteellista tapauskohtaista tarkastelua.”

Ympäristölautakunnan kokouksessa 31.1. annoimme lausunnot viidestä asemakaavan muutosehdotuksesta. Kolmessa tapauksessa asuntoja aiottiin rakentaa alueelle, jolla melutason ohjearvot ylittyivät jopa kymmenellä desibelillä. Desibeliasteikko on logaritminen, joten kymmenen desibelin nousu tarkoittaa melun kymmenkertaistumista. 65 desibelin melu vastaa kutakuinkin normaalin puheen voimakkuutta. Eihän se pahalta kuulosta, kunnes kuvittelee itsensä rentoutumassa työpäivän jälkeen pihalla tai parvekkeella. Ihana rauha! Vaan sitten viereen ilmestyy joku puhumaan kännykkäänsä. Eikä lähde pois, koska parveke on tietoisesti rakennettu kännykkäänpuhujan viereen. Yöksi puhe hiljenee hieman, mutta kuuluu edelleen. Samaa jatkuu päivästä toiseen, vuodesta toiseen. Vaikka meluun näennäisesti tottuisikin, elimistö ei totu. Se ei pääse lepäämään koskaan, vaan pysyy alituisessa jännityksessä.

Mitä asialle voi tehdä? Tehokkain keino on vaikuttaa suoraan ympäristöhaitan lähteeseen, eli liikenteeseen. Ns. hiljainen asfaltti voi vähentää melua noin kolmen desibelin verran. Meluaidan avulla äänentasoa saadaan helposti laskettua viidellä desibelillä. Aitojen rakentaminen ei tosin ole helppoa. Moottoriteiden ylläpito kuuluu valtiolle. Helsinki katsoo, että myös meluesteiden rakentaminen moottoriteiden varsille on valtion tehtävä. Valtiolla ei ole tähän intressejä, eikä Helsinki puolestaan suostu rakentamaan aitoja itse.

Melu ei kuitenkaan ole vain moottoriteiden varsien ongelma. Helsinki näyttäisi hyvin erilaiselta, jos aitaisimme jokaisen kadun, jonka varrella melutason ohjearvot ylittyvät. Tämä aiheuttaisi esteettistä, taloudellista ja sosiaalista haittaa eikä edes poistaisi itse ongelmaa. Olemassaolevilla asuinalueilla paras tapa vähentää melua on vähentää liikennettä ja muuttaa sen rakennetta. Tarvitaan siis pyöräilyn tukemista, yksityisautoilun rajoittamista ja raskaan liikenteen ohjaamista. Varsinaisten liikennepoliittisten keinojen lisäksi merkittävässä asemassa ovat lähipalvelut. Jos ruokakauppa on vieressä, ei tarvitse lähteä autolla hypermarkettiin.

Uudisrakentamista ohjataan kaavoituksella. Ympäristövaikutuksia arvioidaan kaavaa laadittaessa usein ja ammattimaisesti. Ongelma on siinä, että kaupunkisuunnittelulautakunta, kaupunginhallitus ja kaupunginvaltuusto eivät ota meluhaittaa vakavasti. Ajattelin, että muistuttaminen olisi paikallaan. Esitin kokouksessamme jokaisen melukaavan kohdalla lisäystä, jonka mukaan melualueelle ei ympäristölautakunnan mielestä pitäisi sijoittaa asuinrakennuksia. Sain tukea jälleen keskustalta ja vihreiltä, mutta tuttuun tapaan esitykseni kaatui kokoomuksen ja SDP:n vastustukseen. Ikävää.

Sitten asiaan. Mikä yhdistää Saddam Husseinia, Muammar Gaddafia ja Mahmud Ahmadinejadia? Ensimmäiset -meille hyvin tarkaan luodut- mielikuvat liittyvät diktatuuriin, kansan alistamiseen, öljyvaroihin ja Yhdysvaltojen vihamieliseen suhtautumiseen. Näistä kaksi viimeistä ovat kansainvälisiä ulottuvuuksia, joten tarttukaamme niihin. Ne myös sattuvat liittymään yhteen.

Saddam Husseinin Irak siirtyi vuonna 2002 käyttämään dollarin lisäksi myös euroja öljykauppansa valuuttana. Hyökkäys seurasi puoli vuotta myöhemmin.

Muammar Gaddafin tavoitteena oli Afrikan ja arabivaltioiden yhteisen valuutan, kultadinaarin, luominen ja sen käyttäminen vaihdon välineenä. Hyökkäys seurasi pian sen jälkeen, kun neuvottelut olivat siirtyneet konkreettiselle tasolle.

Mahmud Ahmadinejad ilmoitti viime viikolla, että Iran ryhtyy maaliskuun 20:sta päivästä alkaen ottamaan öljykaupassaan vastaan muitakin valuuttoja kuin dollaria.

Miksi valuutalla on väliä? Öljykaupan arvo on noin 2000 miljardia dollaria vuodessa. Maailman valtiot joutuvat öljyä ostaakseen ensin ostamaan dollareita ja ylläpitävät näin Yhdysvaltojen asemaa hallitsevana talousmahtina. Öljyä myyvät maat saavat kosolti dollareita, jotka ne kuluttavat Yhdysvaltojen markkinoilla tai kansainvälisessä kaupassa vahvistaen täten joko Yhdysvaltojen tuotantoa tai valuuttaa. Mutta vielä vaihtoa merkitsevämpää on se, mitä valuuttaa säästetään, sanoo Coílín Nunan.  Hänen mukaansa keskuspankit varastoivat ulkomaista valuuttaa voidakseen tarpeen tullen ostaa sillä omaa valuuttaansa nostaen sen arvoa. Dollaria kannattaa ostaa ja varastoida, koska se on kansainvälisen kaupan tärkein valuutta. Kansainvälisen kaupan tärkein tuote on puolestaan öljy. Jos siis öljykauppaa aletaan käydä muilla valuutoilla kuin dollarilla, maailman keskuspankkien ei kannata enää ostaa sitä. Dollarin arvo laskee ja Yhdysvallat ajautuu lamaan sekä menettää hegemonisen asemansa.

Nunanin artikkeli on kirjoitettu vuonna 2006. Jo silloin arveltiin hyökkäyksen Iraniin olevan käsillä. Hyökkäystä onkin pohjustettu jo pitkään. Kyseessä on huomattavan vaikea tehtävä, koska Iran on sotilaallisesti vahva ja kansa tukee demokraattisesti valittua presidenttiään lähes yhtä innokkaasti kuin todellista valtaa käyttäviä uskonoppineita. Hyökkäyksellä olisi myös paljon suurempia taloudellisia ja diplomaattisia vaikutuksia kuin Irakin sodan kohdalla. Yhdysvallat on kuitenkin nyt ajettu nurkkaan ja siksi hyvin vaarallinen.

Eilen tehtiin Bangkokissa kolme pommi-iskua. Räjähteiden tuhovoima oli pieni ja viisi ihmistä loukkaantui. Kaksi iranilaista miestä pidätettiin. Yle:n uutisen mukaan Iran ja Israel syyttävät iskusta toisiaan. Totuus pysyy tällaisissa tapauksissa yleensä piilossa, mutta voimme esittää omia arvelujamme. Ahmadinejad ei, länsimedian luomasta kuvasta huolimatta, ole hullu. Olisi strategisesti järjetöntä lanseerata mitättömiä pommi-iskuja ulkomailla tilanteessa, jossa maa pyritään eristämään ja sitä vastaan suunnataan pakotteita. Sen sijaan false flag -operaatioista on tullut Israelin tiedustelupalvelun tavaramerkki. Termillä tarkoitetaan itseaiheutettua sotilaallista provokaatiota, jota käytetään tekosyynä laajamittaiselle hyökkäykselle. Meille tuttuja ovat ainakin Mainilan laukaukset.

Samantyyppistä provosointia harjoittaa Euroopan Unioni. Iranin ainoa vaikutuksiltaan merkittävä keino vastata EU:n asettamaan öljysaartoon olisi sulkea Hormuzinsalmi, jonka kautta kulkee viidesosa maailman öljystä. Salmen sulkeminen antaisi EU:lle ja Yhdysvalloille oivallisen mahdollisuuden sotilasoperaation suorittamiseen, koska Iran olisi vahingoittanut kansainvälistä kauppaa, järkyttänyt markkinoita, heikentänyt talousnäkymiä ja niin edelleen. Tästä syystä Iran tuskin lähtee provokaatioon mukaan lännen toivomalla tavalla. Sen sijaan kauppavaluutan vaihtaminen on hyvä taktinen veto. Telegraph-lehden mukaan Iran ja Intia ovat jo sopineet rupian käyttämisestä keskinäisessä öljykaupassaan. Samankaltaisia neuvotteluja ovat huhujen mukaan käyneet myös Kiina, Venäjä, Japani ja Ranska.

Näistä merkittävin talousmahti on Kiina valtavien dollarivarantojensa ansiosta. Kiinan toimista riippuu itse asiassa koko mahdollinen sota Irania vastaan. Yhdysvallat ei halua suututtaa Kiinaa, koska on riippuvainen siitä. Kiina puolestaan ei toivo dollarin arvon laskevan, ainakaan nopeasti. Sen täytyisi ensin päästä eroon dollareistaan, mutta tämä heikentäisi sen otetta Yhdysvalloista. Taloudellinen kauhun tasapaino hyödyttää toistaiseksi kumpaakin osapuolta. Kiina pyrkii kuitenkin vähitellen vahvistamaan juanin itsenäisyyttä kahdenvälisen yhteistyön avulla. Myös kansainvälinen talouskriisi asettaa Kiinalle paineita lisätä oman valuuttansa käyttöä resurssien hankinnassa.

Kiina ei todennäköisesti toivo Yhdysvaltojen hyökkäävän Iraniin, koska öljyn hinta nousisi huomattavasti. Toiveilla ei kuitenkaan ole isojen poikien pelissä mitään merkitystä. Mikä olisi Kiinan reaktio hyökkäykseen? Maiden hyvät diplomaattisuhteet asettaisivat paineita tukea Irania. Iranilla saattaa olla myös symbolinen merkitys, jota ei sovi vähätellä. Kiina on yrittänyt profiloitua kehittyvien maiden ystävänä luotettavuutensa ja kohtuullisten kauppaehtojensa ansiosta. Jos se hylkäisi kumppaninsa sodanuhan alla, siitä tulisi kehitysmaiden silmissä yhtä epäluotettava kuin Yhdysvalloista ja EU:sta. Tällä hetkellä käydään luultavasti kiivaita neuvotteluja Kiinan ja Yhdysvaltojen välillä. Kiinan liikkeistä voi ennustaa etenemismallin. Kuten totesin, nurkkaan ajettu sotilasmahti on kuitenkin arvaamaton. Jos tilanne jatkuu nykyisellään, Yhdysvallat menettää maailmanjohtajuuden. Hyökkäyksen riskit saattavat olla kaikesta huolimatta pienemmät.

Erottelu oikeistoon ja vasemmistoon ei kuitenkaan ole pitkään aikaan tuntunut riittävältä. On selvää, että vaikkapa maltillisen vasemmistolaiset Robert Mugabe ja Nelson Mandela poikkeavat näkemyksiltään toisistaan laajastikin. Kotimaisen oikeiston puolelta voimme valita helpoksi esimerkiksi eron Jussi Halla-ahon ja Pekka Haaviston välillä. Yhä useammin puolueita ja poliitikkoja arvioidaan nelikentän avulla. Vaaka-akselilla kulkee perinteinen jako vasemmistoon ja oikeistoon, pystyakselilla ns. arvopolitiikka, jonka vastapareja kutsutaan useimmiten liberalismiksi ja konservatismiksi. Hyvä nettisivu omaan arvomaailmaan perehtymiseksi on The Political Compass, jossa pystyakselin ääripäitä kutsutaan nimillä authoritarian ja libertarian. Termejä käytetään meillä harvoin, mutta ne voisi pelkistää “pakottamiseksi” ja “yksilönvapaudeksi”. Suosittelen testin tekemistä. Itse sijoitun nelikentässä aivan vasempaan alalaitaan.

Edellisissä eduskuntavaaleissa perussuomalaiset saivat suuren voiton. Vaalitulos leimattiin oitis konservatismin kaipuuksi. Mielestäni nämä analyysit olivat osittain vääriä. Perussuomalaiset käyttivät paljon vasemmistolaista retoriikkaa ja vaaliteematkin sijoittuivat lähinnä vasemmisto-oikeisto -akselille. Nähdäkseni useimmat perussuomalaisten äänestäjistä halusivat aidosti tavallista kansalaista kuuntelevan vastavoiman pääoman vallalle.

Presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen “vastajytky” perustui osittain virhearvioihin sekä itse alkuperäisen jytkyn luonteesta, että presidentin reaalisista tehtävistä. Edellisessä blogikirjoituksessani yritin muistuttaa, että emme ole muodostamassa uutta instituutiota, vaan meillä on tälläkin hetkellä presidentti. Tarja Halonen on entinen Setan puheenjohtaja, jonka presidenttikausien aikana vihapuheesta on tullut hyväksyttävää. Vaihtoehtoja on kolme: joko Halonen ei halunnut toimia ilmapiirin kovenemista vastaan, hän ei ollut tarpeeksi pätevä tai hän ei pystynyt. Itse en Halosen tahtoa tai pätevyyttä epäile. Jäljelle jää kolmas vaihtoehto: presidentin rooli mielipidevaikuttajana on olematon.

On tietysti hyvin muodikasta Facebookissa statuspäivittää Haavistoa kannattavia iskulauseita. Me olemme suvaitsevaisia ihmisiä ja yhdessä kyllä näytämme niille persuille. Rakennamme identiteettiämme sosiaalisten suhteiden avulla. Se on luonnollista ja itsekin miellän mielelläni itseni suvaitsevaiseksi henkilöksi. Mutta mihin se toinen akseli unohtui? Vai onko vasemmiston ja oikeiston välinen ero syytä jo kuopata?

Tarja Halonen vastustaa Natoa. Hänen presidenttikausillaan Suomen armeija on osittain vaihtanut komentokielensä englanniksi ja uusinut kalustoaan Nato-yhteensopivaksi. Niin, ja osallistuu paraikaa hyökkäys- ja miehityssotaan. Afgaanisiviilejä tuskin lämmittää tieto siitä, että pian yksi heidän pommittajistaan saattaa olla homo. Se on nimittäin varmaa, että Suomen etääntyminen Natosta olisi vaatinut sotilasliittoa voimakkaasti vastustavan presidentin. Näillä näkymin yhteistyö tulee tiivistymään entisestään. Yhtä paljon mahdollisen presidentin seksuaalinen identiteetti lohduttaa vaikkapa keikkalaisia työttömiä, jotka EU:n tiukkenevan talouskurin myötä ajetaan yhä ahtaammalle kansainvälisten pankkien tukemiseksi.

Kuten totesin aiemmin, minun olisi pitänyt itse lähteä ehdokkaaksi, jotta olisimme voineet saada sekä arvoliberaalin että vasemmistolaisen presidentin. Nyt jouduimme valitsemaan akseleista vain toisen. Ja jos on pakko valita, omalla kohdallani tappamisen ja köyhdyttämisen lopettaminen ajaa sukupuolineutraalin avioliittolain ohi.

Jatkossa toivon toisenkin akselin palaavan äänestyspäätöksiin. Nyt joudumme kuitenkin valitsemaan kahden oikeistolaisen välillä, joten huudahdan muodikkaasti ja identiteettiäni vahvistaen: Pekka!

Äänestää täytyy silti. Työväenluokan edustajana en millään ilkeä edes yhdeksi kerraksi luopua sen vaivalla taistelemasta saavutuksesta, yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta. Toinen syy on hieman käytännöllisempi: äänestämättä jättämisellä ei ole koskaan saavutettu mitään. Järjestelmämme pitää vaalitulosta legitiiminä, vaikka vain prosentti kansasta äänestäisi. Huono systeemi, mutta boikotointi ei auta. Itse asiassa vaaleissa nukkuminen on puolikas ääni porvarille, sillä hyväosaiset tutkitusti äänestävät joka tapauksessa. Kolmas argumentti äänestämisen puolesta on hyvinkin käytännöllinen: presidentti vaikuttaa jokapäiväiseen elämäämme. Siksi ei ole lainkaan yhdentekevää, millaisen arvomaailman pohjalta hän päätöksensä tekee.

Maailmankatsomukseeni edes jollain tavalla sopivat ehdokkaat ovat Arhinmäki, Haavisto ja Väyrynen. Näistä ensimmäistä en voisi kuvitellakaan äänestäväni. Arhinmäen imago nuorekkaana radikaalina (ja vasemmistolaisena) ei näet vastaa lainkaan hänen tekemiään päätöksiä. Tämän huomasin välittömästi kun muutama vuosi sitten aloin tutustua Helsingin kaupunginvaltuuston pöytäkirjoihin. Mies on peluri, joka äänestää lähinnä Kokoomuksen linjan mukaan. Arhinmäen opportunismia kuvaa jo yksin se, että hän asettui ehdolle presidentinvaaleissa. Mahdollisuuksia toiselle kierrokselle hänellä ei ole. Sen sijaan hän vie ääniä Haavistolta ja Väyryseltä niin, että pahimmassa tapauksessa vastakkain ovat Niinistö ja Soini. Arhinmäen äänestäminen antaisi lisäksi hyväksynnän Vasemmistoliiton osallistumiselle porvarihallitukseen. Se on siis poissuljettu vaihtoehto niin moraalisesti kuin taktisestikin.

Valintani joudun tekemään Haaviston ja Väyrysen välillä. Kumpikaan ei ole lähelläkään täydellistä: Haavisto on arvoliberaali oikeistolainen, Väyrynen taas konservatiivinen vasemmistolainen. Molemmat ovat lisäksi kampanjansa aikana onnistuneet ärsyttämään tehokkaasti. Haavisto on kosiskellut perussuomalaisia maahanmuuttajakommenteillaan ja tuomalla näyttävästi esiin ystävyytensä juntti-Hakkaraisen kanssa. Ja asettumalla sikatilallisten puolelle eläinoikeusaktivisteja vastaan. Väyrynen puolestaan on yrittänyt vedota oikeistoon puolustamalla lakko-oikeuden rajoittamista ja jopa vetämällä Stalin-kortin. Läpinäkyvää ja surkuhupaisaa. Katsoessa kosiskelujen taakse, molemmat ehdokkaat ovat varsin johdonmukaisesti rakentaneet linjaansa. Niistä paljastuu tärkeissä kysymyksissä suuria eroja.

Väyrynen on tiukasti Natoa vastaan, kun taas Haaviston kanta on vähintäänkin epäselvä. Selvää on, että Haavisto ei Suomen Nato-jäsenyyttä ainakaan torjuisi, jos ei sen hanakammin ajaisikaan. Haavisto kannattaa EU:n liittovaltiokehitystä, kun Väyrynen haluaa säilyttää kansallisen itsemääräämisoikeuden. Haavisto profiloituu urbaaniksi kun Väyrynen pitäisi mielellään myös maaseudun asuttuna. Haavisto ajaa seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Väyrynen ei aja, muttei myöskään toivottaisi kansalle Jumalan siunausta.

Tässä vaiheessa täytyy tutustua presidentin tehtäviin. Niihin kuuluu ulkopoliittisen linjan muodostaminen ja ulkopolitiikan johtaminen. Sisäpolitiikkaan ei presidentti pysty juurikaan vaikuttamaan. Vankien armahdusoikeus on olemassa, mutta sitä tuskin kumpikaan ehdokkaistani käyttäisi aseistakieltäytyjien vapauttamiseen. Tasavallan presidentin rooli sisäpolitiikassa on toimia mielipidevaikuttajana. Todellinen valta liittyy ulkopoliittisiin päätöksiin. Näistä itselleni tärkein on pysyminen etäällä Natosta, siviilejä pommittavasta hyökkäysliitosta. Tarja Halonen on onnistuneesti pitänyt Suomen liittoutumattomana oikeiston pyrkimyksistä huolimatta. Väyrynen jatkaisi tätä linjaa, mutta Haavistosta ei ole mitään takeita.

Haloseen ehdokkaita kannattaa verrata muutenkin, jotta saisi kuvan presidentin vaikutusmahdollisuuksista. Halonen on toiminut Setan puheenjohtajana ja on pehmeiltä arvoiltaan varsin lähellä Haavistoa. Mikä on muuttunut Halosen valtakaudella? Perussuomalaiset ovat saaneet historiallisen vaalivoiton, rasismi on kasvanut ja vihapuhe muuttunut hyväksytyksi. Lisäksi sukupuolineutraali avioliittolaki junnaa paikallaan. Tämä kaikki on tapahtunut presidentistä huolimatta. Jos Halonen ei ole lainkaan voinut vaikuttaa kansan arvoihin, kuinka siihen pystyisi Haavisto? Olisihan minustakin mukavaa nähdä kerran vuodessa kaksi miestä juhlavieraita vastaanottamassa. Mutta riittäisikö se? Tulisiko Suomesta lainkaan suvaitsevampi? Tuskin. Vastaavasti maamme ei myöskään muuttuisi vähemmän suvaitsevaksi Väyrysen vaikutuksesta.

Presidenttiä valittaessa ei siis kannata johtopäätösteni mukaan ensisijaisesti kiinnittää huomiota arvoihin, vaan ulkopoliittisiin linjauksiin.

Näyttää varmalta, että Sauli Niinistö pääsee vaalien toiselle kierrokselle. On siis hyödyllistä verrata kahta presidenttiehdokastani Niinistöön. Haavisto saattaa olla talouspoliittisesti jopa hieman Niinistöä oikeistolaisempi mutta toisaalta vähemmän hanakka Nato-haukka. Erot jäävät silti kovin pieniksi. Väyrynen on Niinistöä  vasemmistolaisempi, Nato-kielteinen ja paljon kriittisempi EU:n suhteen. Linjaero on huomattavasti selkeämpi.

Loogisen päättelyni tulos: äänestän Paavo Väyrystä.

Ja tästä lähtien asetun itse ehdolle kaikissa vaaleissa.

Ympäristölautakunnan esityksen mukaan kaupunginhallituksen tulisi siis tehdä lakialoite jätelain tai järjestyslain muuttamisesta siten, että kunnalla olisi oikeus määrätä virhemaksu roskaamisesta. Esityksessä rinnastetaan tulevat puistopirkot lipuntarkastajiin ja pysäköinninvalvojiin. Siinä positiivista mielikuvaa kerrakseen.

Lisää kuvaa uuden toimijan roolista saamme esityksen perusteluista. Suurimpana roskaamisongelmana pidetään puistoihin jääviä pizzalaatikoita ja olutpakkauksia. Lisäksi perusteluissa todetaan, että nykyinen poliisin määräämä 50 euron rikesakko on pelotteeksi liian pieni. Eli kaupunki haluaa puistoihin ryhmissä liikkuvia, virkapukuisia vihersmurffeja. Hahaa, tuo pudotti roskan! 80 euroa, kiitos.

Pelote? Tuskin. Ärsyke? Hyvin todennäköisesti.

Tuttuun tapaan jäin yksin vastustamaan esitystä. Esitin suoraan sen hylkäämistä. Perusteluissani totesin, että roskaamisen vähentäminen on hyvä tavoite, mutta valvonnan lisääminen ja sakottaminen kääntyvät itseään vastaan. Näkemykseni mukaan ongelma piilee siinä, että oikeiston johtamassa Helsingissä on asukkaita vähintäänkin vuosikymmenien ajan kannustettu maksimaaliseen egoismiin. Yhteisöllisyydestä on tietoisesti pyritty eroon leikkaamalla kaupunginosayhdistysten avustuksia, etäännyttämällä päätöksentekoa ja yksityistämällä julkista tilaa. Ei ole mikään ihme, että asukkaat eivät koe kaupunkia omakseen; juuri tähän on kaupungin johdon taholta pyritty. Asiaa ei todellakaan auta uuden alistuskoneiston luominen ja sen sijoittaminen puistoihin, ainoaan jäljellä olevaan vapaaseen ja yhteiseen tilaan.

Kokouksessamme läsnä ollut, asiasta vastaava apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri (vihr.) torjui syytökseni. Hänen suppean näkemyksensä mukaan lakialoitteessa on kyse ainoastaan yksilön vastuusta. Roskaajan kuuluu siivota jälkensä, Sauri toisteli. Tästä ilmoitin olevani samaa mieltä. Näkemyseromme tuli kuitenkin selkeästi esiin apulaiskaupunginjohtajan jatkaessa. Sauri ei ottanut huomioon ajallista perspektiiviä sen paremmin kuin motiivien analysointiakaan. Ihmiset roskaavat syystä, joka ei meitä kiinnosta. Roskaamista pyrimme vähentämään keinoilla, joiden seuraukset eivät meitä kiinnosta. Piste.

Yleensä Sauri seuraa kokouksia vaitonaisena, mutta tällä kertaa hän puhui varomattomasti paljastaen näkemyksensä yhteisten asioiden hoitamisesta. Apulaiskaupunginjohtaja asetti vastakkain roskaavat asukkaat ja maksumieheksi joutuvan kaupungin. Toisin sanoen hän, epädemokraattisesti valittu poliittinen virkamies, kokee edustavansa Aitoa Helsinkiä. Kaupungin asukkaat, hänen palkkansa maksajat, ovat vain pakollista täytettä virkamiesten ja poliittisen koneiston pyörittämässä liikeyrityksessä. Lakialoitteella koneisto luo uuden keinon vastakkainasettelun syventämiseksi entisestään.

Tästä pääsee lukemaan esityksen.

Arkkitehti Kimmo Kuismanen kiinnitti esittelyssään huomiota kahteen suunnitteluvaiheen avaintekijään, joita Suomessa harvemmin otetaan huomioon. Ensimmäinen on bioklimaattinen arkkitehtuuri. Suunnittelun aikana esimerkiksi simuloitiin aurinkoisuutta rakennuksen eri julkisivuilla. Näin on voitu maksimoida luonnonvalon hyödyntäminen valaistuksessa. Työpisteisiin luonnonvalo heijastetaan valohyllyjen ja -kuilujen avulla. Talon jäähdytys hoidetaan porakaivoratkaisuun perustuvalla vapaajäähdytyksellä. Siinä sähköä tarvitaan ainoastaan jäähdytysveden kierrättämiseen 200 metriä syvissä kallioon poratuissa rei’issä. Lämmitykseen ympäristötalo joutuu käyttämään Helsingin Energian kaukolämpöä, koska kaupungilla ja sen virastoilla on liikelaitoksen kanssa yhteistyösopimus. Ihmisten ja koneiden tuottama lämpö kuitenkin rakennuksessa hyödynnetään.

Toinen arkkitehti Kuismasen epätavalliseksi mainitsema prosessi yllätti ainakin minut. Ympäristötalon kohdalla on nimittäin käytetty ns. integroitua suunnittelua. Se tarkoittaa, että talon arkkitehtuuria ja tekniikkaa on suunniteltu käsi kädessä. Jos siis arkkitehti on laajentanut ikkunaa, on tekniikasta vastannut henkilö vähentänyt valaistusta. Kuulostaa järkevältä, luonnolliseltakin. Hämmästyttävää on se, että toimintamalli on Suomessa poikkeuksellinen. Ilmeisesti yleensä taloa rakennettaessa jokainen puuhaa omiaan ja kokonaisuus on täynnä päällekkäisyyksiä.

Energiansäästössä on hyödynnetty myös lukuisia vanhoja konsteja. Ikkunoissa on lämpölasit, seinissä paksut eristykset ja talotekniikka on automatisoitu vähentämään energiankulutusta viimeisen työntekijän poistuttua. Suurin energiansäästö on kuitenkin saatu aikaan kaksoisjulkisivun avulla. Kesäisin ikkunoita varjostavat aurinkopaneelit, jotka nostetaan talvisin ylös auringonvalon päästämiseksi sisätiloihin. Aurinkokennoja on asetettu myös rakennuksen katolle ja niiden pinta-ala on on yhteensä 600 neliömetriä. Aurinkoenergialla tuotetaan viidennes talon tarvitsemasta sähköstä. Ympäristötalo on täten Suomen toiseksi suurin aurinkovoimalaitos. Tämä kertoo karua kieltä aurinkoenergian hyödyntämisen jälkeenjääneisyydestä maassamme. Katolle on sijoitettu muodon vuoksi myös neljä pikkuruista tuulivoimalaa. Niiden tuottamalla sähköllä valaistaan hätäpoistumisteiden vihreät opastimet.

Ympäristötalo käyttää sähkö- ja lämmitysenergiaa vuodessa yhteensä 71 kilowattituntia neliötä kohden, mikä on alle puolet toimistorakennusten tavanomaisesta energiankulutuksesta. Talossa on kaikkialla hyödynnetty nykyaikaisinta rakennus- ja talotekniikkaa. Seuraava askel rakennusalalla on siirtyminen käyttämään ympäristövaikutuksiltaan kevyimpiä materiaaleja, jahka ne ensin saadaan selville.

Puheenvuoronsa päätteeksi arkkitehti Kuismanen kertoi ekotehokkuuden nostaneen talon rakennuskustannuksia ainoastaan kolmella tai neljällä prosentilla. Hänen mukaansa on selvää, ettei ns. normaaleja taloja kannata enää rakentaa lainkaan. Vaikka ajattelisi kylmän taloudellisesti, rakennusvaiheen lisäinvestointi maksaisi itsensä takaisin säästyneinä lämmityskustannuksina hyvinkin lyhyessä ajassa. Passiivirakentaminen on siis sekä ekologisempaa että taloudellisempaa kuin perinteinen rakentaminen. Miksi se ei ole suositumpaa? Vastausta voi etsiä urautuneista toimintatavoista, syvään juurtuneista asenteista. Bioklimaattinen arkkitehtuuri merkitsee elämistä edes piirun verran lähempänä luontoa, sopeutumista sen kiertokulkuun. Tämä on pelottava ajatus ihmislajille, joka on vuosisatojen ajan yrittänyt parhaansa mukaan vieraannuttaa itsensä ympäristöstään, nousta luomakunnan kuninkaaksi. Nytkö pitäisi muka palata sopusointuun? Ei käy! Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin minun täytyy edetä. Seuraava elinkelpoinen planeetta on 600 valovuoden päässä. Sinne siis!

En tarkoita, että hieman ympäristöystävällisempi rakentaminen ratkaisisi ekologista kriisiä, joka johtuu lähinnä globaalin talousjärjestelmämme vaatimasta jatkuvasta tuotannon ja kulutuksen kasvusta. Silti se edustaa hienovaraista muutosta ajattelussamme, ja tässä kamppailussa maailmankatsomuksestamme on jokaisella teolla merkitystä.

HelEn on jo aiemmin hyväksytyssä kehitysohjelmassaan sitoutunut kasvattamaan uusiutuvan energian osuutta tuotannossaan. Tavoitteena on 20 prosentin osuus vuoteen 2020 mennessä. Tämä vaatii investointeja. Esimerkiksi Hanasaaren B-voimalan muuntaminen biopolttolaitokseksi maksaisi n. 300 miljoonaa euroa. Hinta ei kuitenkaan ole kohtuuton, kuten pian tulemme huomaamaan.

Helsingin kaupunki puolestaan on samaan aikaan linjannut, että se haluaa Hanasaaren tyhjäksi vuoteen 2015 mennessä. Asuintaloja merinäkymällä täytyisi saada. Tämä merkitsee sitä, että Helsingin Energian täytyy rakentaa uusi voimalaitos.

HelEn kertoi jo kehitysohjelmassaan suunnitelmista rakentaa uusi monipolttolaitos Vuosaareen. Tai siis silloin se vaikutti suunnitelmalta. Nykyisen tiedon valossa kyse on lähinnä pakotetusta visiosta. Mitään konkreettista ei vielä ole.

Uuden voimalaitoksen sijoittamista Vuosaareen pidettiin alun perin hankalana energiaturvallisuuden takia. Kaiken lämmöntuotannon keskittäminen yhteen yksikköön kauas kantakaupungista on riskialtista. Vuosaareen ilmeisesti päädyttiin kolmesta syystä. Ensinnäkin siellä sijaitsee jo kaksi HelEnin voimalaitosta, joiden yhteyteen uusi voimala oli tarkoitus sijoittaa. Toiseksi Vuosaaren sataman arveltiin voivan vastaanottaa voimalan polttoainekuljetukset. Kolmantena positiivisena asiana nähtiin rautatieyhteys.

Alustuksessa kävi ilmi, että tilanne ei olekaan näin valoisa. Uutta voimalaitosta ei ilmeisesti voidakaan sijoittaa nykyisten yhteyteen. Paikkaa ei siis ole tiedossa. Toiseksi Vuosaaren satama ei pystykään vastaanottamaan voimalan polttoainekuljetuksia. Niitä varten täytyisi rakentaa uusi satama. Rautatieyhteys sentään on vielä olemassa.

Voimalaitoksen Vuosaareen sijoittamisen suurin ongelma on Mustavuoren lehdon ja Östersundomin lintuvesien muodostaman Natura 2000 -alueen läheisyys. Uudenmaan Ely-keskus lausui jo kesällä, että ilman ympäristövaikutusten arviointimenettelyäkin voidaan todeta uuden voimalaitoksen heikentävän merkittävästi Natura-alueen luontoarvoja. Natura-alueen tuhoaminen on kiellettyä. Tästä säännöstä voidaan poiketa valtioneuvoston poikkeusluvalla ja kompensaatioilla, eli korvaamalla menetettyä luonnonsuojelualuetta muualla. Kompensaatioprosessi täytyy hyväksyttää EU-komissiolla ja se täytyy aloittaa ennen hankkeen toteuttamista. Suomessa ei poikkeuslupaa ole koskaan haettu, mutta Ruotsissa kompensaatioprosessi Botniabanan-hankkeen yhteydessä kesti viisi vuotta.

Tiivistettynä tilanne on siis tämä: Helsingin Energia haluaisi säilyttää Hanasaaren voimalan ja muokata siitä biopolttoainelaitoksen. Helsingin kaupunki puolestaan haluaa Hanasaaren asuinkäyttöön. Jostain on keskusteluun ilmestynyt myyttinen Vuosaaren monipolttoainelaitos, jota odotetaan kuin vapahtajaa. Mutta realiteetit alkavat nyt paljastua. Uudesta voimalaitoksesta ei tiedetä mitään muuta kuin hinta. Se olisi liki 1,5 miljardia euroa, eli kolmasosan Helsingin budjetista. Siihen pitäisi vielä lisätä uuden sataman rakennuskustannukset, Natura-alueen kompensaatioprosessin hinta ja Hanasaaren voimalan purkamisesta aiheutuvat kulut.

Jos kaupunginhallitus pitää kiinni aikataulustaan, Hanasaaren voimalaa aletaan pian ajaa alas. Vuosaaren laitoksen suunnittelussa ei ole päästy vielä edes paikan valintaan asti. Näyttää siltä, että Helsinki joutuu turvautumaan tuontienergiaan pitkäksi aikaa. Ei ole energiapoliittisesti hääviä suunnittelua. Pahinta on, ettei mitään suunnitelmaa itse asiassa ole olemassa. On vain erilaisissa elimissä tehtyjä linjauksia ja uskomuksia. Kokonaiskuvaa ei ole edes kaupunginjohtajalla.

Tästä pääsee katsomaan ympäristölautakunnan päätöstä. Esitys oli niin läpeensä kaupunginhallituksen linjan mukainen, että suurempien muutosten esittäminen siihen kokouksessa oli mahdotonta.

Al-Nahdan kannatus perustuu vahvaan näyttöön vastarinnasta, kertoo Le Monde -lehti. Puolue on vastustanut nyt jo syrjäytetyn Ben Alin diktatuuria monen vuosikymmenen ajan ja 1980-luvulta lähtien jopa 30 000 sen aktiivia on vangittu. Uskovaiset ovat puolueen toinen vahva kannattajakunta. Tämä on luonnollista, sanoo Deutsche Wellen haastattelema libanonilainen Ziad Majed. Moskeijat ovat olleet monessa arabimaassa paikkoja, joihin on voinut paeta vallanpitäjiä. Kun vanha valta on kumottu, on tendenssinä ollut äänestää sen uhreja. Toisaalta yksipuoluejärjestelmän kaaduttua on suurin kansaa poliittisesti yhdistävä tekijä useinkin uskonto.

Majed ei ole huolissaan islamistien valtaannoususta, sillä termi ei hänen mielestään enää merkitse mitään. Islamisti-sanaa alettiin käyttää 80- ja 90-luvuilla kuvaamaan poliittisen islamin nousua. Nykyään islaminuskoon nojaavien puolueiden ja ryhmien määrä on valtava, eikä niitä yhdistäviä tekijöitä juurikaan löydy. Toiseksi Majed näkee kansannousun peruuttamattomana. Mikään ei estä tunisialaisia vyörymästä uudelleen kaduille, jos puolueet käyttävät valtaansa väärin tai pidättäytyvät uudistuksista.

Vaalien jälkeisiä väkivaltaisuuksia onkin jo koettu Sidi Bouzidin kaupungissa, josta alkuperäinen kansannousu sai lähtölaukauksensa. Alueen suurimmaksi ryhmäksi äänestetty liikemies Hechmi Haamdin lista hylättiin rahoitusepäselvyyksien vuoksi. Mielenilmaukset kohdistuvat Al-Nahdaan, koska sen johdosta osa on kieltäytynyt tekemästä yhteistyötä Haamdin puolueen kanssa.

Asiantuntijat ovat joka tapauksessa yhtä mieltä siitä, että Tunisiassa ei mikään puolue voi enää hallita yksinään. On alkanut konsensuspolitiikan aikakausi. Suurin huolenaihe tuntuu liittyvän länsimaiden rooliin uuden Tunisian rakentamisessa. Maa tarvitsisi viiden vuoden aikana parikymmentä miljardia dollaria infrastruktuurin parantamiseen ja köyhyyden poistamiseen. EU:n ja Yhdysvaltojen rahahanat ovat kuitenkin kiinni. Le Monde diplomatique -lehteen kirjoittava Akram Belkaid kertoo jälleenrakennuksen suurimpien rahoittajien olevan siten Euroopan Investointipankki, Maailmanpankki ja IMF. Lainojen ehto on tuttu: yksityistämistä täytyy lisätä. Belkaid mainitsee ensimmäisiksi yksityistämiskohteiksi vedenjakelun, energiantuotannon ja terveydenhuollon.