Yhteiskunnallinen teoretisointi ei riitä; maailmaa muuttuu toimimalla. Kuitenkin toiminta ilman selkeähköä maailmankuvaa, teorioita ja strategiaa jää pelkäksi opportunismiksi ja konsensuspolitiikaksi. Tässä osiossa yritän avata ajatteluuni vaikuttaneita tekijöitä jokseenkin kronologisessa järjestyksessä.
Lapsena vietin kesät mökillä. Kiinnostuin eläimistä ja kasveista. Johtopäätös: luonto on tärkeä.
Vanhempani toivat työmatkoiltaan esineitä, kuvia ja tarinoita. Johtopäätös: maailma on suuri ja täynnä mielenkiintoisia ihmisiä ja kulttuureja.
Ensimmäinen yhteiskunnallinen herääminen: länsimaat riistävät kehitysmaita. Johtopäätös: on pyrittävä globaaliin oikeudenmukaisuuteen.
Asevelvollisuuden suorittamisen aika. Johtopäätös: tappamista hyödyllisempää on lasten hoitaminen. Seuraus: sivari.
Toinen yhteiskunnallinen herääminen: Suomessakin on pahoinvointia. Johtopäätös: puoluepolitiikan avulla voi vaikuttaa. Seuraus: SKP.
Opiskelijaelämää ja köyhyyttä. Johtopäätös: Maslowin tarvehierarkiassa on perää; perustarpeet täytyy saada tyydytettyä. Seuraus: lisää Marxia.
Osallistuminen Helsingin päätöksentekoon. Johtopäätös: puoluepolitiikka onkin pelkkää bisnestä vailla idealismia. Seuraukset: kyynisyys, turhautuminen.
Maailmakuvani rakentuu siis ihmisen ja luonnon kunnioittamiselle. Yhteiskunta- ja talousteorian puolella tärkein hahmo on tietysti Karl Marx, jonka ajatukset ovat edelleen monin paikoin käyttökelpoisia. Maailma on kuitenkin monimutkaistunut 1800-luvun lopulta talouden, ajoneuvojen ja tietotekniikan kehityksen myötä. Selkeän kahden yhteiskuntaluokan välisen taistelun sijaan maailma näyttäytyy vuorovaikutussuhteiden verkostona. Tämä ei merkitse vastakkainasettelun katoamista. Kyllä pääoman haltijat riistävät työläisiä entiseen malliin. Kaikki vain on nykyään hienosyisempää, maailma täynnä lähes huomaamattomia alistussuhteita.
Esimerkiksi rasismi sai kyllä alkunsa kapitalistien toimesta ja sitä edelleenkin suurissa määrin ylläpidetään pääoman taholta. Kuitenkin se on alkanut elää omaa elämäänsä työväenluokan sisällä. Kirvesmiehen viha bussikuskia kohtaan voi lopulta olla selitettävissä tuotantovälineiden omistussuhteilla, mutta Marxin sijaan itse soveltaisin tässä tapauksessa Gramscin hegemonianäkemystä ja Foucault’n valtasuhdetutkimuksia. Kulttuurintutkimuksessa mielenkiintoisimpia ovat verkostojen solmukohdat, tilat, joissa yhteiskunnalliset suhteet tiivistyvät. Jälkikolonialistisen lokaalista globaaliin -lähestymistavan avulla solmukohtia tutkimalla voimme löytää jotain mielenkiintoista koko yhteiskuntaan sovellettavaa. Esimerkiksi feminismissä ja queer-teoriassa ei ole kyse naisten tai seksuaalivähemmistöjen oikeuksista, vaan ihmisyydestä ja hegemoniasta, oikeudesta määrittelyyn ja roolittamiseen.
Marxin teorioiden, jälkikolonialistisen tutkimuksen ja feminismin synteesistä hieno esimerkki on Eetu Virénin ja Jussi Vähämäen kirja Perinnöttömien perinne. Kansallisaatteen ja nationalismin puolella suosikkikirjojani ovat Leninin Valtio ja Vallankumous sekä Benedict Andersonin Kuvitellut yhteisöt. Edelliseen aiheeseen kiinteästi liittyvää rajojen käsitteistöä ovat muokanneet Etienne Balibar ja Enrica Rigo. Ranskassa puolestaan on jo jonkin aikaa sitten käynnistynyt mielenkiintoinen yritys yhdistää ympäristön hyvinvointi sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Tätä décroissance-ajattelua (englanniksi degrowth) edustaa mm. Serge Latouche’in kirja Jäähyväiset kasvulle.
Teoria ei ikinä ole täydellinen dogmi, vaan työkalu maailman jäsentämiseen. Siksi ei ole suotavaa toimia jonkin tietyn teorian puitteissa, vaan maailma täytyy yrittää koota palasista. Poliittisessa toiminnassa teoriaa tärkeämmässä roolissa ovat periaatteet ja organisaatiomalli.
Periaatteet ohjaavat ihmisen toimintaa. Itselleni niistä tärkein on alistussuhteiden poistaminen. Jokaisella ihmisellä tulisi olla oikeus elää vapaana yhteisössä. Jonkinlaiset yhteiset pelisäännöt on hyvä olla, mutta tällä hetkellä vapautta on vaikea löytää enää mistään. Palkkatyö tunkeutuu yhä syvemmälle vapaa-aikaan, mainokset työntyvät uniin. Olemme muuttumassa tekijöistä kuluttajiksi. Alistamista on perhemallien normittaminen ja sukupuolittaminen, tiedon ja tutkimuksen yksityistäminen, liikkumisen rajoittaminen lisääntyneen rajakontrollin ja bussilippujen hintojen nostamisen myötä, työpaikkademokratian puute.
Kahden käden sormin voin jo laskea ne tuntemani nuoret idealistit, jotka halusivat lähteä muuttamaan maailmaa puoluepolitiikan avulla vain vetäytyäkseen siitä parin vuoden kuluttua. “Olit oikeassa”, he sanoivat minulle, “ei ole puoluepolitiikassa idealismille sijaa”. Idealismi tarkoittaa periaatteista kiinni pitämistä. Edustuksellisessa järjestelmässä on oltava jotain vialla, jos nuoret puolueesta riippumatta kokevat joutuvansa pettämään itsensä. Systeemi ruokkii itseään: lopulta jäljelle jäävät vain vilpillisimmät ja tunteettomimmat. Miten päästä ulos noidankehästä?
Ratkaisuja on useita, ja ne täytyy toteuttaa yhtäaikaisesti. Ensinnäkin päätäntävalta täytyy laskea mahdollisimman lähelle kansaa. Jokainen on oman elämänsä paras asiantuntija. Lisäksi lähiyhteisön paine estää oman edun tavoittelemisen. Käytännössä tämä tarkoittaa lähidemokratiaa ja osallistuvaa budjetointia. Helsingissä on tarkoitus käynnistää osallistuvan budjetoinnin pilottihankkeita jo kuluvan vuoden aikana. Olemme Artovassa (Arabianranta-Toukola-Vanhankaupungin kaupunginosayhdistys) laatineet hyvät hankesuunnitelmat ja vahvoilla yhden pilottihankkeen toteuttajaksi.
Lähidemokratian laajentaminen edellyttää kaupunginvaltuuston hyväksyntää. Siksikin valtuustoon on tärkeää saada hyviä edustajia. Vaihtoehtoisia toimintatapoja äänestäjälle on kaksi. Ensinnäkin voi yrittää muuttaa jonkin puolueen sisäisiä valtasuhteita. Esimerkiksi Helsingin kaupungin politiikan sanelee tällä hetkellä Vihreiden sisäinen politiikka. Koska oikeistovihreillä on valtuustossa enemmistö, liittoutuu puolue kaikessa Kokoomuksen kanssa. Ryhmäkurin avulla vasemmistovihreätkin pakotetaan tähän muottiin. Jos siis haluaa muuttaa Helsingin suuntaa, voi äänestää vasemmistovihreää jotta nämä saisivat vallan puolueen sisällä. Tämä taktiikka on kuitenkin riskialtis. Ensinnäkin vasemmistolaisuus on vihreiden keskuudessa varsin häilyvä käsite. Linjan pitämisestä ei ole mitään takeita. Toiseksi vaalitavasta johtuen kaikki puolueen saamat äänet lasketaan yhteen ja jaetaan suhdelukuna eniten ääniä saaneille. Perälälle tai Karille annettu ääni saattaakin siis vain kasvattaa Ylikahrin tai Moision valtaa. Kolmas hankaluus liittyy valtakunnanpolitiikkaan. Jos puolueet tekevät yhteistyötä hallituksessa, kädet ovat sidotut myös kunnallispolitiikassa.
Periaatteellisesti ryhmäkuri on, paitsi äänestäjän huijaamista, myös alistussuhde. Siksi toinen vaihtoehto edustuksellisen politiikan muuttamiseksi on organisaatioiden uudistaminen. Jos puolue ei ole demokraattinen, kuinka se voisi aidosti edistää demokratiaa? Jonkinlaista sisäisen demokratian uudistamista on käynnissä useammassakin puolueessa, mutta itse en viitsi siihen hommaan enää osallistua. En myöskään jaksa odotella tuloksia, joten lähdemme Heikki Takkisen ja muiden aktiivien kanssa kunnallisvaaleihin omalla listallamme. Vapailla ja Radikaaleilla Demokraateilla (iskeviä lyhenne-ehdotuksia otetaan vastaan) ei ole ryhmäkuria, vaan jokainen tuleva valtuutettu on vastuussa vain äänestäjilleen. Yhteisestä linjasta vastaa periaateohjelma. Ryhmän sisäisessä päätöksenteossa painotetaan osallistavia toimintamalleja ja aitoa keskustelua. Tämän kaiken pitäisi mahdollistaa linjan pysyminen. Ainakin omalla kohdallani tiedän, että toimin joka tapauksessa oman pääni mukaan.
Nyt voimme siirtää käytännön anarkismin hetkeksi syrjään ja palata periaatelinjauksiin. Idean tasolla tarvitsisimme hajautetun päätöksenteon tueksi jonkin koordinoivan elimen ja ohjaavia periaatteita. Itse olen päätynyt seuraavaan tärkeysjärjestykseen, jota luonnollisesti ehdotan myös ns. humaaniksi minimiksi eli yhteiskuntaa ohjaaviksi vähimmäisvaatimuksiksi.
1. Planeetta on säilytettävä elinkelpoisena. Ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuuden väheneminen on pysäytettävä. Tarvitsemme uusiutuvaa energiaa, joukkoliikennettä, lähiruokaa, tutkimuksen suuntaamista, talouden ja tuotannon ohjaamista.
2. Tulevaisuudessa tarvitaan nykyistä fiksumpia ja empaattisempia aikuisia. Lasten hyvinvoinnin puolesta on tehtävä kaikki mahdollinen. Tämä tarkoittaa käytännössä paitsi henkilöstöresurssien kasvattamista päivähoidossa, lastensuojelussa ja opetustoimessa, myös aikuisten hyvinvoinnin lisäämistä kokonaisvaltaisesti.
3. Jokaiselle on taattava ihmisarvoinen elämä. Asunto, energia, toimeentulo ja terveydenhuolto ovat perustarpeita samoin kuin mahdollisuus sosiaaliseen kanssakäymiseen ja itsensä toteuttamiseen kaikissa elämäntilanteissa.
Oman logiikkani mukaan näyttäisi siltä että nämä periaatteet muistaen ja alistussuhteita purkaen voisimme nauttia elämästä.
