Sisäinen

Miten feministinen puolue eroaa muista puolueista, eli pohdinto ideologian merkityksestä ja vaikuttamisen mahdollisuuksista

Tämä pohdinto keskittyy feministisen puolueen tarkoituksiin, tehtäviin ja mahdollisuuksiin. Poliittisiin teemoihin tai viestintään se ei ota kantaa.

Puolueiden perinteinen tehtävä

Poliittisen puolueen tehtävänä on vaikuttaa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Lähes kaikki puolueet katsovat, että tätä tehtävää tulee suorittaa pyrkimällä käyttämään maksimaalista lainsäädäntövaltaa. Tällöin puolueen pääasialliseksi tehtäväksi tulee mahdollisimman monen parlamenttipaikan tavoittelu. Käytännössä tämä johtaa aina puolueen ideologian laimentumiseen äänten kalastelun ja poliittisten lehmänkauppojen (kompromissien) välttämättömyyden vuoksi.

Jatkokysymykset ovat seuraavat: 

  1. Onko ideologian laimentuminen vältettävissä?
  2. Voiko puolue harjoittaa yhteiskunnallista vaikuttamista tavoittelematta maksimaalista lainsäädäntövaltaa?

1. Onko ideologian laimentuminen vältettävissä?

Ensiksi täytyy pohtia, onko ideologian laimeneminen huono asia, mikäli tällöin pääsee vaikuttamaan. Lainsäädännön avulla vaikutetaan suoraan ihmisten elämään, eikä näiden yksittäisten päätösten osalta ole lainkaan yhdentekevää, mitkä puolueet ovat vallassa. Toivon, etten koskaan muutu niin kyyniseksi, että unohtaisin yksittäisen ihmisen kärsimyksen ja sen lievittämisen tärkeyden. Samalla kannattaa muistaa, että Suomessa vallassa oleva ”paras mahdollinen” hallituskokoonpano jatkaa mm. työttömien ja kulttuurialan kurittamista sekä poliisiväkivaltaa. Ja mikä tärkeintä: se ei kykene tarvittaviin ilmastotoimiin. 

Hallituksen kyvyttömyys johtuu nähdäkseni ennen kaikkea sen poliittisen mielikuvituksen puutteesta. Hallituspuolueista yksikään ei tarvittavissa määrin kyseenalaista esimerkiksi kapitalismiin sisäänrakennettua jatkuvan kasvun pakkoa, vaikka se on räikeässä ristiriidassa planeettamme rajallisten resurssien kanssa. Poliittisiin teemoihin en kuitenkaan tässä puutu sen enempää, sillä kirjoituksesta tulee muutenkin tarpeeksi pitkä. Hyppään suoraan seuraavaan vaiheeseen: olettaen, että puolueella olisi riittävän edistyksellinen ideologia esim. ympäristötuhon estämiseksi, mitkä ovat sen mahdollisuudet päästä toteuttamaan sitä?   

On esimerkkejä puolueista, jotka ovat esiintyneet linjaansa laimeampina saadakseen tarvittavat äänet, ja tämän jälkeen paljastaneet todellisen karvansa. Menetelmä ei kuitenkaan ole suositeltava, sillä a) se on kyyninen ja epärehellinen ja b) se vaatii onnistuakseen absoluuttisen parlamentaarisen enemmistön saamisen, jotta vallassa pysymisen voi turvata vaalilakeja muuttamalla tarvitsematta välittää pettyneistä äänestäjistä.

Porvarillinen puolueteoria jakaa puolueet kategorioihin niiden luonteen perusteella. Se esimerkiksi tunnistaa massapuolueiden (sosialidemokraattiset puolueet Euroopassa) muuttumisen ”kaikkien puolueiksi” (catch-all parties) ideologian laimentumisen ja jäsenistön painoarvon vähenemisen myötä. Samaten yhden asian puolueet (niche parties), kuten vihreät ja äärioikeistolaiset puolueet, tapaavat siirtyä ideologisesti maltillisemman ”kaikkien puolueen” suuntaan tavoitellessaan suurempaa äänisaalista. 

Käytin tietoisesti termiä ”porvarillinen puolueteoria”, koska on muitakin tapoja tarkastella puolueita. Yhden asian puolueista ovat äärioikeistolaiset puolueet yleisesti ottaen onnistuneet pysyttelemään ideologisesti vihreitä puolueita puhtaampina. Tämä selittyy vain osin sillä, että ne ovat pyrkineet välttelemään vastuutehtäviä, sillä siellä, missä ne ovat nousseet valta-asemaan, äärioikeistolaiset puolueet ovat toteuttaneet juuri niin keljua politiikkaa kuin ovat luvanneet. Edellä kuvatun puolueteorian mukaan niiden olisi kuitenkin kuulunut kasvaessaan laimentua ideologisesti. Mistä löytyisi selitys?

Kommunistiset puolueet ovat enimmäkseen käyttäneet toimintansa ohjaamiseen Leninin kehittelemää vallankumouksellisen puolueen teoriaa. Lenin kritisoi sosialidemokraattisia massapuolueita mm. siitä, että ne asettuivat ensimmäisessä maailmansodassa tukemaan valtioidensa sotatoimia. Leninin piti huonona ajatuksena sitä, että työläiset tappoivat toisiaan kapitalistien kerätessä voitot. Siksi hänen mielestään tarvittiin internationalismiin perustuva työläisten vallankumouksellinen puolue. Lenin kuitenkin katsoi, että vallankumous tuli toteuttaa saavuttamalla parlamentaarinen enemmistö. Koska alistavia valtarakenteita ei pyritty purkamaan tarpeeksi, monet anarkismiin taipuvaiset puhuvatkin vallankumouksen sijaan vallankaappauksesta. Parlamentarismin ja demokratian välinen ristiriita on mielenkiintoinen aihe, johon joudun kuitenkin palaamaan toisaalla. Feministisen puolueen kannalta riittävää on tässä yhteydessä todeta, että parlamentaariseen toimintaan osallistuminen, saati sitten sen asettaminen toiminnan pääpainopisteeksi, ei ole lainkaan ongelmatonta suhteessa puolueen arvoihin ja edistettäviin toimintamalleihin.

Yksi Leninin puolueteoriaa keskeisimmin täydentäneistä henkilöistä on Antonio Gramsci. Häntä vaivasi sata vuotta sitten sama kysymys kuin meitä tänään: miksi porvarilliset ja äärioikeistolaiset ideologiat onnistuvat pitämään asemansa niin tehokkaasti? Gramsci tarjosi ratkaisuksi hegemonian käsitettä. Hegemonia tarkoittaa suurin piirtein kulloinkin vallalla olevaa maailmankatsomusta, jota Gramsci pitää osittain hallitsevan luokan tietoisesti luomana ja ylläpitämänä rakennelmana. Hallitseva luokka siis ujuttaa esim. viihde- ja uutismedian (jonka se omistaa) avulla meille arvojaan. Jossain vaiheessa lakkaamme kyseenalaistamasta niitä ja otamme ne osaksi maailmankatsomustamme. 

Sivuhuomautus: hegemonian olemassaolo ei tarkoita sitä, että jokin joukkio ohjailisi kaikkea tiedonvälitystä (vaikkakin tunnemme Bilderberg-kokoukset ja mediatalojen fuusioitumiset). Pitkälti on nähdäkseni kyse yleisen tottumuksen itseään vahvistavasta tendenssistä. Vallitsevan asiaintilan kyseenalaistaminen on epämiellyttävää ja vaatii ponnisteluja. Kun amerikkalaista unelmaa on syötetty meille ylivertaisena vuosikymmenten ajan, mielikuvan muuttaminen vaatii muutakin kuin köyhyys- ja väkivaltatilastoja.

Hegemonian käsite valottaa äärioikeiston ja vihreiden suosion eroa. Sen lisäksi, että fasistit eivät koskaan ole olleet uhka kapitalisteille, toisin kuin anti-kapitalistit (jollaisia vihreiden pitäisi periaatteessa olla), materiaalisen elintason madaltaminen ei sovi siihen kulutusunelmaan, johon meidät on opetettu. Tämän vuoksi vihreiden on helpompaa (ja kannattavampaa) puhua teknologisen kehityksen ja ydinvoiman kuin kasvun pysäyttämisen puolesta. 

Onko ideologian laimentuminen siis vältettävissä? Jos tavoitteena on maksimaalinen lainsäädäntövalta, vastaus on puolueteorioiden, hegemoniateorian ja käytännön (viime aikojen esimerkkeinä Syriza ja Podemos) perusteella: ei ole. Kuitenkin pyrin alussa argumentoimaan, että ideologisen selkärangan säilyttäminen on ihmiskunnan haasteiden edessä välttämätöntä. Mikä siis neuvoksi?

2. Voiko puolue harjoittaa yhteiskunnallista vaikuttamista tavoittelematta maksimaalista lainsäädäntövaltaa?

Puolueiden toimintaa säädellään pääasiassa yhdistys- ja puoluelaissa. Käytännössä puolue on yhdistys, jonka tehtävänä on valtiollisiin asioihin vaikuttaminen. Puolue eroaa muista yhdistyksistä lähinnä siinä, että sille vaaleihin osallistuminen ja rahan kerääminen on tehty helpommaksi. Useat järjestöt osallistuvat vaaleihin laatimalla teesejä ja järjestämällä keskusteluja. Mikään ei estä niitä myöskään asettamasta omia ehdokaslistoja. Ensimmäinen kysymys kuuluukin: miksi järjestäytyä puolueeksi, jos ei tavoitella maksimaalista päätäntävaltaa?

Ensimmäinen vastaus on poliittinen painoarvo. Suomessa on vallalla niin voimakas usko parlamentarismiin ja edustuksellisuuteen, että pienemmänkin puolueen kannanotoilla on mediassa  usein enemmän painoarvoa kuin asiantuntijajärjestön näkemyksillä. Sääli sinänsä.

Toinen syy on taloudellinen: Suomen epäreilun valtionavustusjärjestelmän vuoksi pienikin parlamentaarinen edustus tuottaa mukavan avustussumman järjestöllisiin toimijoihin verrattuna. Tämä argumentti tosin puhuu myös parlamentaarisen edustuksen maksimoimisen puolesta. 

Kolmanneksi huomio kiinnittyy edustuksellisen politiikan käytäntöihin. Juuri sen vuoksi, että puolueiden ideologiaa täytyy laimentaa kannatuksen kasvattamiseksi, tarvitaan ideologisesti terävämpiä puolueita kirittämään vallassa olevia. SDP ei voi lepsuilla tietyissä kysymyksissä liikaa, jottei se menettäisi äänestäjiä vasemmistoliitolle. Vastaavasti vasemmistoliiton vasemmalla puolella on hyvä olla olemassa varteenotettava puolue, jotta tämän politiikka ei kävisi liian ympäripyöreäksi. Se paikka ei välttämättä kuulu feministiselle puolueelle, mutta meidän pitäisi löytää oma paikkamme. Voisimme esimerkiksi luontevasti toimia kirittäjän roolissa virallisena ihmisoikeuspuolueena. 

Neljänneksi puolueen olemassaolon puolesta puhuu käytännön politiikka, jolla on käytännön vaikutuksia (käytännön) ihmisiin. Teemamme ovat tarpeellisia ja merkittäviä, mutta niitä en käsittele tässä. Mainitsen sen sijaan luottamustehtävien merkityksen politiikan tekemisen kannalta: esimerkiksi Helsingin kunnallispolitiikassa on tiettyjä aiheita, joista edes kaupunginvaltuutetun on vaikea saada tietoa ennen kuin asia tuodaan päätettäväksi. Valtuuston ulkopuolelta näiden tietojen saaminen on käytännössä mahdotonta, mikä vaikeuttaa valmistautumista.

Kuten edeltä käy ilmi, suosittelen vallitsevissa oloissa edustukselliseen politiikkaan osallistumista jossain määrin. Siihen, mikä voisi olla oikea mittasuhde, palaan jahka keksin vastauksen. Nyt jatkan käsittelemällä ei-edustuksellisia vaikuttamiskeinoja. Seuraava kysymys kuuluukin: millä muilla tavoilla voimme vaikuttaa?

Tämän osion alussa toin esiin sen, että puolue poikkeaa vain hieman tavanomaisesta yhdistyksestä. Huomio auttaa laajentamaan mahdollisuuksien horisonttia. Mitä yhdistykset tekevät? Lobbaavat, käyvät keskustelua, harjoittavat julkaisutoimintaa, järjestävät jalkapalloturnauksia. Jaottelen tässä meitä kiinnostavien yhteiskunnallisten järjestöjen kolmeen kategoriaan, jotka osittain limittyvät toisiinsa.

Ensinnäkin yhdistys voi vaikuttaa lainsäädäntöön. Voimme organisoida ja kannattaa kansalais- ja kuntalaisaloitteita, osallistua mielenosoituksiin, lobata muita puolueita tai tukea yksittäisten edustajien hyvinä pitämiämme kannanottoja. Vaatia muita pitämään vaalilupauksensa.

Toiseksi yhdistys voi vaikuttaa konkreettisesti. Se voi pitää soppakeittiötä tai kirpputoria, järjestää vaatekeräyksiä tai hyväntekeväisyystempauksia taikka tarjota maksutonta lampunvaihtopalvelua tai apua sähköpostin käytössä. Vastaavanlaisen käytännön kaupunginosatoiminnan avulla Kreikan surullisenkuuluisa Syriza-puolue onnistui nostamaan kannatuksensa taivaisiin, ennen kuin pääministeripuolueeksi päädyttyään munasi kaiken, koska ei kyennytkään laittamaan kampoihin kurjistamispolitiikkaa vaatineelle EU-juntalle.

Kolmanneksi palaisin hegemonian käsitteeseen. Voimme vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen julkaisemalla tekstejä, teoksia, kannanottoja ja pohdintoja, järjestämällä iltamia, käymällä keskustelua, kampanjoimalla, näkymällä ja kuulumalla, kuuntelemalla. Mutta toisin kuin edustuksellisuuteen keskittyvät puolueet, me voimme toimia myös anonyymisti ja vilpittömästi. Voimme tukea kansalaisjärjestöjä ja tempauksia sen vuoksi, että ne edistävät kannattamiamme asioita. Meidän ei tarvitse tuoda itseämme esiin tai toimia puolueen nimissä. Sillä mikäli hyväksymme hegemonian todelliseksi ilmiöksi, yleisen mielipideilmaston muuttuminen meille suotuisammaksi nostaa myös väistämättä kannatustamme vaaleissa. Meidän tarvitsee vain pysyä rehteinä ja oikeamielisinä.

Tietystikään ne äänet eivät vain putoa syliimme, sillä olemme tällä hetkellä lähempänä uusfasistista kuin feminististä yhteiskuntaa (yhden tai kahden ”pakolaiskriisin” päässä, veikkaan). Kamppailu on todellinen ja kiireellinen. Siitäkin syystä feministisen puolueen kannattaisi käyttää kaikkia edellä kuvattuja mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. 

Voiko puolue siis harjoittaa yhteiskunnallista vaikuttamista tavoittelematta maksimaalista lainsäädäntövaltaa? Voi kyllä. Tekemisen tavat ovat lukemattomat. Toiminnan monipuolisuus lisäksi aktivoi jäsenistöä.

Johtopäätökset:

Feministisellä puolueella on kaikki edellytykset toimia merkittävänä muutosvoimana. Tämä kuitenkin vaatii puolueen asemoimista osittain edustuksellisen järjestelmän ulkopuolelle; sinne missä muutokset oikeasti tapahtuvat. Teoreettisesti ihanteellinen paikka löytyisi edustuksellisen ja vallankumouksellisen puolueen välimaastosta: pystymme toimimaan myös edustuksellisella tasolla, mutta pidämme jalat maassa, pään pilvissä ja katseen katuojassa. Meidän kannattaa edistää haluamiamme muutoksia mahdollisimman monipuolisesti ja myös epäitsekkäästi. Käytännössä linjanveto suoraselkäisyyden ja kompromissien välillä on jatkuvaa ja hankalaa, minkä vuoksi jäsendemokratiasta huolehtiminen on erityisen tärkeää. Tästä syystä, sekä uskottavuuden vuoksi, meidän on välttämätöntä noudattaa feministisiä toimintamalleja niin sisäisissä keskusteluissa kuin ulospäin suuntautuvassa yhteistyössä.