Työrauha kouluissa.

Sain tänään kunnian osallistua videohaastatteluun autismiasiantuntijan nimikkeellä. Aiheena oli työrauha kouluissa. Minullahan on usean vuoden kokemus koulunkäyntiavustajan hommista autististen ala-asteikäisten parissa. Tällaista juttelin:

 

Työrauhasta puhuttaessa täytyy nähdäkseni erotella neljä siihen vaikuttavaa tasoa: yhteiskunnan, koulun, luokkahuoneen ja henkilökohtainen taso.

Yhteiskunnan tasolla työrauha vaatii tietysti rauhaa. Rauha ei merkitse vain sodan puuttumista, vaan laajempaa turvallisuuden tunnetta. Lapsilla ja aikuisilla pitää olla asiat kunnossa. Jos perustarpeet, kuten asunto, lämpö, vesi, ruoka, uni ja turvallinen ympäristö puuttuvat, on työrauhasta turha haaveilla. Koulujen työntekijöiden työrauhaan pätevät nämä samat vaatimukset, mutta lisäksi heillä täytyy olla tiedossa riittävä ja jatkuva toimeentulo. Täytyisi voida luottaa siihen, että lasten koulutuksesta ei leikata millään verukkeella. Kouluissa täytyy olla riittävästi henkilökuntaa ja muita resursseja, jotta opetus olisi mielekästä ja jotta työntekijät jaksaisivat tehdä työnsä. Palkkataso, joka etenkin koulunkäyntiavustajilla on hävyttömän heikko, vaikuttaa osaltaan jaksamiseen. Samaten pitäisi turvallisen yhteiskunnan pitää huolta siitä, ettei työntekijöiden sopimuksia katkaistaisi kesän ajaksi. Lepo jää vähiin, jos lomalla täytyy kuumeisesti etsiä korvaavaa työtä henkensä pitimiksi.

Työhyvinvointi on tärkeä tekijä myös koulun tasosta puhuttaessa. On johtajan eli rehtorin tehtävä luoda toimiva ja turvallinen yhteisö sekä oppilaille että työntekijöille. Tämä saavutetaan nähdäkseni keskustelun, jatkuvuuden ja kunnioituksen avulla. Työntekijöiden nokkimisjärjestyksessä keittäjät, siivoojat, vahtimestarit ja koulunkäyntiavustajat ovat usein alimmalla tasolla. Tämä kertoo kunnioituksen puutteesta ja heikosti rakennetusta yhteisöstä. Erityisoppilaat täytyy koulussa huomioida erikseen. Sisätilojen ja ulkoalueiden suunnittelussa täytyy kuulla vähintään erityisoppilaiden kanssa työskentelevien, ja mieluiten oppilaiden itsensä, mielipidettä. Toivoisin myös oppilasvalintojen kohdalla kuunneltavan asiantuntijoita enemmän. Puolentoista tonnin kuukausipalkalla ei mielestäni pitäisi joutua henkensä uhalla kamppailemaan saksien kanssa riehuvan henkilön kanssa, taikka kestämään jatkuvaa puremista ja lyömistä. Jatkuvasti väkivaltaan turvautuvat oppilaat pitäisi pystyä seulomaan pois jo oppilasvalintoja tehtäessä. Sairaalakoulujen henkilökunta on koulutettu toimimaan väkivaltaisten oppiaiden kanssa ja heidän avullaan oppilaat saavat apua ongelmiinsa.

Luokkahuoneen tasolla on turvallisen yhteisön luominen puolestaan ensisijaisesti opettajan vastuulla. Kunnioitus nousee nähdäkseni tässäkin avainasemaan. Parhaassa tapauksessa opettaja näkee koulunkäyntiavustajat kollegoina; arvostaa näiden kokemusta, ammattitaitoa ja näkemyksiä. Tällöin lukuvuosi suunnitellaan yhdessä ja yhteisö toimii hyvin. Pahimmassa tapauksessa opettaja luulee avustajien olevan palvelemassa lasten sijaan häntä itseään. ”Käypäs keittämässä mulle kahvia” -lausahduksenkin olen kuullut. En käynyt. Opettajan vastuulla on toimiva yhteistyö koulun ulkopuolisten tahojen kanssa, sekä luokkahuoneen sisustus tarpeellisine tilanjakajineen. Nämäkin on kuitenkin parasta hoitaa yhdessä avustajien eli kollegojen kanssa.

Kolme edellä mainittua tasoa mahdollistavat neljännen, joka on erityisoppilaista puhuttaessa kaikista tärkein. Henkilökohtaisella tasolla jokaista lasta kohdellaan yksilönä. Opetus- ja kuntoutussuunnitelmien nivominen menestyksekkäästi toisiinsa edellyttää oppilaan tuntemista. Erityiset ominaisuudet, kuten yliherkkyys kuulo- tai tuntoaistin suhteen on huomioitava. Autististen oppilaiden kanssa työskentely vaatii erityisen tarkkaa havainnointia ja tutustumista lapseen, koska väärässä tilanteessa vääränlaisen kehotuksen antaminen tai yksilöllisten rutiinien rikkominen saattaa johtaa usean tunnin raivokohtaukseen. Aikuisen tulee kyetä myös jatkuvasti analysoimaan omaa olemustaan, koska se vaikuttaa lapseen poikkeuksellisen voimakkaasti. Levottomuus tarttuu, ja tehtäviä tehtäessä vaaditaan avustajalta yhtä voimakasta keskittymistä kuin oppilaaltakin. Monet autistit, kuten Iris Johansson kirjassaan Toinen maailma jonka tunnen, kertovat pystyvänsä liikkumaan toisella tietoisuuden tasolla. Oma ruumis ja sen myötä tietoisuus itsestä jäävät useimmilla autisteilla taka-alalle. Sen sijaan ”oikeassa maailmassa”, toisella tietoisuuden tasolla, ovat Johanssonin mukaan muiden ihmisten sanat, toiveet ja tarkoitusperät selkeästi näkyvissä. Länsimainen tiede ei tietenkään tue näkemystä tämän toisen tietoisuustason olemassaolosta, mutta sillä ei ole oikeastaan suurtakaan merkitystä. Jos monelle autistille tuo toinen maailma on todellinen, sitä on jossain määrin pyrittävä ymmärtämään. Johanssonin kirjaa suosittelen jokaiselle autismista, erityispedagogiikasta tai ihmisyydestä kiinnostuneelle.

Loppujen lopuksi työrauha koulussa muodostuu siis mielestäni kolmesta tekijästä: kokonaisvaltaisesta henkilökohtaisesta hyvinvoinnista, keskustelevasta ja jäseniään kunnioittavasta yhteisöstä sekä lapsen kohtelemisesta yksilönä.

 

Mainokset
Kategoria(t): Pohdiskelua. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s