Helsingissä on jo ennen sote-uudistusta innostuttu keskittämään peruspalveluja yhä suurempiin yksiköihin. Tämä heikentää palvelujen saavutettavuutta. Samoin heikkenevät myös yksilöllinen lähestymistapa ja työilmapiiri. Bussilinjan lakkauttaminen saattaa vaikuttaa suunnittelijan paperilla hyvältä ajatukselta, mutta todellisuudessa linja voi olla monen ihmisen kannalta elintärkeä. Tätä ei ulkopuolinen voi tietää. Kaavamuutoksen yhteydessä jyrätään lasten suosima metsäpläntti, koska päättäjät eivät ole siellä käyneet. Vaan entä jos päätäntävalta olisi poliitikkojen sijaan asukkailla?
Maailmalla on harjoitettu osallistuvaa budjetointia jo 1980-luvulta. Mallissa asukkaat saavat kaupunginosissa päättää osasta kaupungin budjettia. Ajatuksena on, että asukkaat itse tietävät parhaiten, mitä heidän alueensa tarvitsee. Esimerkiksi mallin lanseeranneessa brasilialaisessa Porto Alegren kaupungissa köyhien alueiden asukkaat saivat osallistuvan budjetoinnin avulla sähkölinjat ja vesijohdot. Poliitikoille ei ollut tullut mieleen, että moisia tarvittaisiin.
En pidä vaaleilla valittavia kaupunginosavaltuustoja kovin hyvänä ratkaisuna, koska tämäkin malli olisi henkilökeskeinen. Jos alueelta ollaan lakkauttamassa peruskoulua, vaihtoehtoisia toimintamalleja on kaksi. Ensimmäisessä päätetään yhdessä siitä, halutaanko koulu säilyttää alueella. Toisessa mallissa päätetään siitä, kuka on sopivin edustamaan koko aluetta jollakin ylemmällä tasolla, jossa päätetään koulun kohtalosta. Eikä ole takeita edes siitä, että tuon edustajan mielipide säilyy ennallaan. Lisäksi sama henkilö edustaa alueen asukkaita myös asioissa, joiden suhteen hänen näkemyksiään ei ole edes ehditty kysyä. Kumpi malleista vaikuttaa järkevämmältä?
Lähidemokratia vaatii toteutuakseen muutamaa asiaa. Ensinnäkin täytyy muuttaa kuntien johtosääntöjä ja luoda paikalliset rakenteet. Toiseksi vaaditaan vapaaseen oleskeluun ja ihmisten kohtaamiseen tarkoitettuja tiloja, kuten asukastaloja ja leikkipuistoja. Erityisen tärkeässä roolissa on tiedon avaaminen, sillä ilman oikeaa tietoa on päätöksiä mahdotonta tehdä. Esimerkiksi New Yorkin kaupunki on luvannut parin vuoden sisään saattaa kaiken datansa nettiin. Helsingissä edes kaupunginvaltuutetuille ei suostuta esittämään budjetin yksityiskohtaista sisältöä. Neljänneksi lähidemokratia vaatii koordinoivien elinten luomista, sillä muutoin on vaarana nurkkakuntaisuus ja toisia alueita vahingoittavien päätösten tekeminen. Erona nykyisiin ylätason rakenteisiin on se, että niiden tehtävänä ei ole päättää muiden puolesta vaan ainoastaan sovittaa demokraattiset päätökset yhteen.
On myös huomattava, että lähidemokratialla en tarkoita vain alueellista päätöksentekoa. Ihmiset liikkuvat entistä enemmän ja kohtaamiset tapahtuvat sosiaalisessa mediassa. Tämän vuoksi demokraattinen päätöksenteko tuleekin tuoda jokaiselle elämänalueelle. Netissä välineet tämän toteuttamiseksi ovat jo olemassa.
Miten edetä lähidemokratian suhteen käytännössä? Valtion tasolla tulee kuntien asemaa vahvistaa. Niillä on muodollisesti perustuslain mukaan itsehallinto, mutta käytännössä valtio jyrää ne usein. Valtio käyttää tahtonsa sanelemiseen tehokkaasti kunnille jakamiensa valtionosuuksien leikkauksia. Ja itse valtionkin valtaa siirretään yhä enemmän ylikansallisille elimille. Päätöksenteko täytyy tuoda aste asteelta alemmas: EU:ssa komissiolta parlamentille, Euroopan parlamentilta valtiolle, valtiolta maakunnille, maakunnilta kunnille, kunnilta sen osille ja lopulta kunnanosilta kouluille, työpaikoille ja kortteleille. Kokonaisprosessi on pitkä, mutta joiltakin osin esimerkiksi osallistuva budjetointi on toteutettavissa hyvinkin nopeasti. Jotkin Helsingin virastoista laativat jo nyt alueellisia tilastoja ja budjetteja, mutta eivät julkista niitä. Tiedot on mahdollista saada kansan tarkasteltavaksi yhden työpäivän aikana. Tämän jälkeen ilmoitetaan, että seuraavan budjetin laatimisen yhteydessä kaupunginosat saavat itse päättää tietystä osasta menoja. Sitten vain luodaan alueelliset päätöksentekorakenteet.
Helsingissä järjestettiin vuonna 2013 kymmenen alueellisen osallistumisen pilottihanketta, joissa testattiin käytännössä lähidemokratian mallien toimivuutta. Itse olin mukana organisoimassa kulttuuri- ja kaupunginosayhdistys Artovan hanketta, jossa testattiin deliberatiivista demokratiaa. Arabianrannan, Toukolan ja Vanhankaupungin asukkaista koottiin satunnaisotannalla asukaspaneeli, jonka tehtävänä oli kolmen tapaamiskerran aikana suunnitella Arabian rantapuiston kehittämistä. Asukkaat päätyivät neljään konkreettiseen kehitysehdotukseen: he halusivat rantaan laiturin, kahvilan, osallistavan ympäristötaideteoksen ja liikuntavälineitä. Julkilausuma luovutettiin kaupungin edustajille ja siitä otetaan mahdollisesti osia huomioon aluetta kehitettäessä. Testaamamme malli toimi sinänsä hienosti, mutta ongelmana hankkeessa oli vaikuttavuuden puute. Tästä syystä tarvitaan uusien rakenteiden luomista.
Lopuksi vielä sananen suorasta demokratiasta. Termillä viitataan sitovien kansanäänestysten järjestämiseen. Demokratiatutkijana en pidä äänestämistä järin demokraattisena menetelmänä, sillä se tekee vallankäytöstä entistäkin keskittyneempää. Jos Suomessa järjestettäisiin sitova kansanäänestys esimerkiksi Nato-jäsenyydestä, ei kyllä-puolen voitto vaatisi muuta kuin mittavan mainoskampanjan ja vastapuolen vaientamisen. Näinhän jo tapahtui EU-äänestyksen kohdalla. Tällöin todellinen valta olisi itse asiassa parilla mediatalolla ja niiden miljonääriomistajilla. Tästäkin syystä avoin tieto on äärimmäisen tärkeässä roolissa. Aitona demokratiana pidän ihmisten kohtaamista, keskustelua ja yhteistä päätöstä. Sillä siirtyminen henkilökeskeisestä päätöksenteosta asiakeskeiseen ei vielä riitä, vaan meidän täytyy myös oppia toimimaan yhdessä.
Lauri Alhojärvi 