Kirjoituksia

Mikä Eurooppa?

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on kirvoittanut keskustelua muun muassa sotapakolaisista ja turvallisuuspoliittisista linjauksista. Kummassakin keskustelussa toistellaan kritiikittömästi termiä ”Eurooppa”. Tässä kirjoituksessa pyrinkin purkamaan Euroopan käsitettä.

Eurooppa ei ole maantieteellinen alue: mantereen nimi on Euraasia. Usein manner halutaan kuitenkin jakaa kahteen maanosaan. Kielitoimiston sanakirjassa maanosa on ”selvärajainen maapallon mannerosa”. Miten nämä ”selvät rajat” ovat muodostuneet?

Kreikkalaiset maantieteilijät olivat mahdollisesti ensimmäisiä, jotka tekivät eron Aasian ja Euroopan välille. Heidän maantieteellinen rajansa kulki vaihtelevasti Phasis-jokea (nyk. Rioni) tai Tanais-jokea (nyk. Don) pitkin. Ruotsalainen von Strahlenberg siirsi vuonna 1725 rajan idemmäs, Volgalle. Volgaa seuraamalla hän yhdisti uuteen rajaan myös Uralvuoret. Tämäkään raja ei kuitenkaan ole pysynyt muuttumattomana, vaan Euroopan rajoja on siirrelty moneen otteeseen vallitsevan poliittisen näkemyksen mukaan.

Yleisesti raja vedetään nykyään idässä Uralvuoriin ja kaakossa Bosporinsalmeen. Useimmiten tämä nk. maantieteellinen raja joutuu kuitenkin tekemään koukkauksen, jotta mukaan Eurooppaan saadaan Georgia, Armenia ja Azerbaidžan, joista Georgia jätti juuri jäsenhakemuksen Euroopan unionille. EU-jäsen Kyproksen kohdalla täytyy tehdä vielä hankalampi koukkaus, mikäli haluaa ylläpitää illuusiota maantieteellisistä rajoista. Hämmennystä aiheuttaa myös Kyproksen turkkilaisten hallitseman osan sijoittaminen. Kuuluuko se muun Kyproksen tavoin Eurooppaan vaiko ympäröivän Turkin tavoin Aasiaan? 

Maantieteellistä Eurooppaa ei ole olemassa, vaan rajat ovat poliittisia ja kulttuurisia konstruktioita (kuten valtioidenkin rajat). Maantieteellisiä muodostelmia käytetään vain oman poliittisen näkemyksen perusteluna ja oikeutuksena. Kysymys kuuluukin: miksi Euroopan ja Aasian välille halutaan vetää raja?

”Kuvitellut yhteisöt” on käsite, jota Benedict Anderson muotoili samannimisessä kirjassaan erotuksena luonnollisista yhteisöistä. Luonnollisissa yhteisöissä jäsenet tuntevat Andersonin mukaan toisensa henkilökohtaisesti. Kuvitellut yhteisöt ovat aivan yhtä todellisia, mutta koska yhteisön jäsenet eivät tunne toisiaan, heitä yhdistää suoran siteen sijaan kuvitelma yhtenäisyydestä. Tätä kuvitelmaa ylläpidetään symbolien avulla. Symboleista selkeimpiä ovat valtioiden liput ja kansallishymnit. 

Ei ole sattumaa, että Euroopan unionille on laadittu lippu ja valittu hymni. Näiden symbolien avulla jäsenvaltioiden asukkaista on tarkoitus muodostaa kuviteltu yhteisö nationalismin ja riitojen kitkemiseksi. Eurooppalaisen identiteetin muodostaminen on EU:n julkilausuttu tavoite. 

Identiteettiä pohti mm. Stuart Hall. Hänen mukaansa identiteetti ei ole mikään tietty sisäsyntyinen ja määrätty ominaisuus, vaan ihminen poimii ”kulttuurisesta supermarketista” sopivaksi katsomiaan palasia identiteettinsä rakentamiseksi. Esimerkiksi Suomen lipun, eurooppalaisuuden tai työväenluokkaisuuden ottaminen rakennusaineeksi ei ole sisäsyntyistä vaan valinta.

Identiteetin rakentamisessa on tuotteiden poimimisen lisäksi aivan yhtä paljon kyse siitä, mitä jättää hyllyyn. Hegel teoretisoi minuutta toiseuden käsitteen avulla. Hänen mukaansa käsitys itsestä edellyttää tämän ”itsen” erottamista toisista ihmisistä. Kuuluessamme joukkoon haluamme samalla erottautua siitä. Poliitikkopiireissä olen myös muusikko ja muusikkopiireissä poliitikko.

Edward Said laajensi kirjassaan Orientalismi toiseuden käsitteen koskemaan yksilöiden lisäksi yhteisöjä. Myös yhteisö tarvitsee ”toista” identiteettinsä rakentamiseksi. Orientalismi on eurooppalaisen identiteetin rakennuspalikka, jonka avulla luodaan kuva ”toisesta”. Termillä tarkoitetaan niin hyväntahtoista romantisointia kuin kolonialismin oikeuttavaa näkemystä takapajuisista kulttuureista.

Juuri orientalismista on kyse silloin, kun löysästi viitataan ”eurooppalaisiin arvoihin”. Ne tarvitsevat vastakohtaa. Rohkenen kuitenkin väittää, että minulla on enemmän yhteistä arvomaailmaa Irakin alueella asuvan vasemmistolaisen kurdin kuin Viktor Orbánin kanssa. Olenhan valinnut kansainvälisen työväenluokan yhdeksi identiteettini palikoista.

Kuviteltuja yhteisöjä ei pidä automaattisesti arvottaa huonommiksi kuin luonnollisia. On vain tärkeää havaita niiden olemassaolo sekä pohtia niiden hyötyjä ja haittoja. Esimerkiksi laulun kehotus kuolla sinivalkoisen kankaanpalan puolesta tuntuu liioitellulta. Kuviteltujen yhteisöjen tarkoituksena onkin usein helpottaa hallitsemista. Siksi on tärkeää pureutua termeihin ja kysyä, mitä niillä tarkoitetaan. Mikä on tämä ”Eurooppa” tai ”Suomi”, josta puhutaan? Miksi näitä termejä käytetään ja kuka siitä hyötyy? Ja kuka kärsii?

Advertisement

Tapahtuma-alan ahdinko jatkuu vielä pitkään

Kävin tässä pitkän keskustelun erään tapahtuma-alan konkarin kanssa. Kentän näkymistä piirtyi varsin lohduton kuva.

Pääpointti oli tämä: vaikka tapahtumarajoituksia on vihdoin purettu, alan toipuminen kestää monta vuotta.

Ongelma 1: työntekijäpula.

Suomalaisen koulutuksen saaneet tunnettiin vielä pari vuotta sitten tapahtuma-alan huippuammattilaisina. Sulun vuoksi etenkin vasta perheen perustanut sukupolvi on joutunut etsimään muita töitä, eikä välttämättä palaa tapahtuma-alalle. Työntekijäpula on suuri, minkä lisäksi teknikkojen kohdalla kadotettiin yksi sukupolvi.

Ongelma 2: materiaalipula.

Komponenttipula ei suoranaisesti liity koronaan, mutta vaikeuttaa siitä toipumista. Sen sijaan pandemialla on yllättäviäkin seurauksia. Standardit täyttävän esiintymislavan kokoamiseen käytetään 1×2-metrisiä paloja, joiden kantavuus on 500 kg per neliömetri. Yksi pala maksaa 700€, joten esiintymislavan hinnaksi tulee helposti kymppitonni pelkkien lavapalojen osalta. Palojen elinkaari on n. 20 vuotta, joten ne ovat pienellekin yritykselle hyvä sijoitus. Ongelmana vain on, että palat on jouduttu myymään jo aikoja sitten.

Ongelma 3: rahapula.

Lavapaloja ei olisi täytynyt myydä tai työntekijöitä lomauttaa, mikäli maamme hallitus olisi suhtautunut kulttuuri- ja tapahtuma-alaan asiallisesti.

Seuraukset:

A) Kaksi suurinta yritystä pystyvät kyllä toteuttamaan suurimmat tapahtumat. Sen sijaan pienemmät tapahtumat joko jäävät järjestämättä (koska edes niitä lavapaloja ei ole tarpeeksi), tai ne joutuvat nostamaan pääsylippujen hintoja huomattavasti.

B) Tapahtuma-alan työntekijöiden järjestäytymisaste on ollut heikko. Peruspäivärahalle pudottuaan ne, jotka alalle ovat jääneet, järjestäytynevät aktiivisemmin. Toisaalta yritykset ovat pandemiasta oppineet sen, että niiden kannattaa palkata ainoastaan feeelancereitä. Kovaa vastakkainasettelua lienee luvassa.

C) Kulttuurikenttä kaventuu. Tekniikan toteutuksen saralla kaksi suurta kasvattavat markkinaosuuttaan. Pienet toimijat ovat jo pudonneet pois. (Kriisit toimivat kapitalismin katalysaattoreina, sanoi Marx). Tapahtumista järjestetään varmuudella vain suurimmat, mikä tarkoittaa alueellisen diversiteetin kaventumisen lisäksi sitä, että esiintyjäkaarti supistuu. Esiintyjien kansainvälinen edustus kaventuu matkustusrajoitusten ja yleisen varovaisuuden vuoksi.

D) Jos yhdistetään halvalla tekeminen käteisen rahan suosimisen kulttuuriin, on harmaan talouden kasvaminen jokseenkin varmaa. Palkkakehitykseen pandemia vaikuttanee ristiriitaisesti: ne harvat ammattilaisteknikot pystynevät neuvottelemaan suurten tapahtumien osalta itselleen aiempaa paremman palkan. Sen sijaan pienet tapahtumat pyrkinevät palkkaamaan mahdollisimman halvalla, jolloin myös laadusta joudutaan tinkimään.

Tapahtuma-alan kriisin vaikutukset ulottuvat koko yhteiskuntaan ja kestävät vuosia. Koska kriisi olisi ollut vältettävissä niinkin helpolla keinolla kuin tuilla, täytyy aivan vakavasti kysyä, onko hallituspuolueilla jokin erityinen syy alan tuhoamiseen.

En kuitenkaan usko, että hallituksen toiminta on ollut tietoista. Pelkään, että syy on kirjattu edustuksellisen demokratian mekanismeihin. Henkilökeskeinen demokratia edistää kilpailua, individualismia ja kapitalismia. Onko tällaisessa demokratiamallissa ylipäänsä sijaa humanismille tai kulttuurin arvostamiselle? Tämä on myöhemmän pohdinnan aihe.