Lähi-itä on öljynsä ansiosta ollut jo monen vuosikymmenen ajan globaalin geopolitiikan keskiössä. Yhdysvaltojen johtaman koalition toimintatavat tunnemme jo: ensimmäisenä vaihtoehtona on lahjominen taloudellisen yhteistyön ja silmien ummistamisen avulla (esim. Israel, Qatar, Saudi-Arabia), toisena mediapropagandaa seuraava aseellinen vallanvaihto (esim. Afganistan, Irak, Iran). Syyria on kovaa vauhtia liittymässä jälkimmäiseen ryhmään.
Yhdysvallat tukee sotilaallisesti osaa Syyrian oppositiovoimista (ei kuitenkaan ammattiyhdistysliikettä tai kommunisteja) ja uhkailee täysimittaisella hyökkäyksellä. Euroopan unioni heiluttaa häntäänsä makoisan jälleenrakennussopimuksen toivossa. Mutta muutkin tahtovat apajille: Venäjä aseistaa Syyrian kansaansa murhaavaa hallitusta ja Kiina säestää sitä YK:n turvallisuusneuvostossa. Kiina näet yrittää profiloitua kehitysmaiden ystävänä ja on siksi haluton käyttämään väkivaltaa potentiaalisilla markkina-alueilla. Jokainen suurvalloista on retoriikassaan ”kansan puolella”. Suomen Kuvalehdessä siteerattu The Independentin kirjeenvaihtaja Robert Fisk kuvailee sotaa Lähi-idän konflikteista ”tekopyhimmäksi ja valheellisimmaksi” syyttäen erityisesti ulkovaltoja.
”Kansainvälisen yhteisön” selkeän imperialistiset motiivit repivät myös arabivasemmistoja. Ranskan Lähi-idän instituutin tutkija Nicolas Dot-Pouillard kirjoittaa elokuun Le Monde Diplomatique –lehdessä vasemmistoliikkeiden tukevan totalitäärisen hallinnon kaatamista. Erimielisyyttä esiintyy siitä, kenen toimesta vallanvaihto tapahtuu ja mitä sen jälkeen seuraa. Merkittävimmän oppositiovoiman, Syyrian kansallisneuvoston yhteydet Qatariin, Turkkiin ja Saudi-Arabiaan ovat hyvin tiedossa. Pelkona on, että opposition nouseminen valtaan johtaisi ääri-islamistiseen, ulkomailta johdettuun hallintoon. Kärsijöinä olisivat etenkin Syyrian vähemmistöt, kuten kurdit ja kristityt. Turkin johto on jo uhannut iskeä Syyrian puolelle estääkseen kurdien itsehallintoalueiden muodostumisen, koska se pelkää oman maansa kurdivähemmistön voiman kasvamista.
Kuten sodissa aina, tilanne Syyriassa on monimutkainen. Ei ole yhtenäistä oppositiota eikä yksinäistä hullua. Kyse on sisällissodasta, jossa molemmat (tai kaikki) osapuolet nauttivat kannatusta, käyttävät propagandaa ja teurastavat siviilejä. Syyriassa on kuollut vähintään 20 000 ihmistä ja pakolaisia on useita miljoonia. Inhimilliseltä kannalta katsoen on selvää, että tappamisen on loputtava. Rauhansopimuksessa tulisi kuitenkin kiinnittää huomiota myös tulevaisuuteen: ainoa keino vähänkin kestävämpään yhteiseloon on yhteishallinto. Sopimuksen pitäisi taata riittävä edustus niin nykyiselle hallitukselle kuin vähemmistöille ja oppositiovoimille. Tällaisen kompromissin aikaansaaminen vaatisi myönnytyksiä sekä Yhdysvalloilta ja EU:lta että Venäjältä ja Kiinalta. Valitettavasti todellisuudessa yksikään näistä mahdeista ei liiemmin välitä tavallisten ihmisten kärsimyksestä, joten tappaminen saanee vielä jatkua.
Lauri Alhojärvi 