Sananvapaus vaatii myös sananvastuuta

Tämä kirjoitus liittyy Charlie Hebdon toimitukseen tehtyyn terrori-iskuun.

Ensin yritän lyhyesti selventää muutamia käsitteitä.

Tutkimusteni perusteella olen tullut siihen johtopäätökseen, että vapauden ja vallan käsitteet ovat erottamattomasti sidoksissa toisiinsa. Jos yhteiskunnassa kaikki valta on yhdellä henkilöllä, ainoastaan tuo henkilö on vapaa. Vastaavasti kaikkien vapaus edellyttää kaikkien valtaa. Tämä lienee suhteellisen selkeää. Mutta vallassa on se mielenkiintoinen piirre, että se ei ole absoluuttista. Mikään titteli ei itsessään anna kenellekään valtaa, vaan valtaa täytyy käyttää jotta se olisi olemassa. Tästä seuraa, että valta on suhde ihmisten välillä. Tämän vuoksi ihanne siitä, että jokainen käyttää maksimaalista valtaa tarkoittaa että jokaisen täytyy myös suoda muille sama mahdollisuus. Ainoastaan tällöin yhteiskunnan valtasuhteet ovat tasapainossa ja jokaisen vapaus voi toteutua.

Jos valtaa käyttää siten, että se estää muita käyttämästä omaa valtaansa, on kyseessä alistussuhde eli vapauden riistäminen. Vallan, ja siten myös vapauden, mukana tulee vastuu siitä, että muiden vastaavat oikeudet toteutuvat.

Ja nyt pääsemme itse aiheeseen. Sananvapaus tarkoittaa valtaa sanoa, mitä haluaa. Kuitenkin sananvapautta käyttäessä täytyy jokaiselle muulle taata samat oikeudet; muutoin riistää muiden vapautta. Esimerkiksi kuninkaalla saattaa olla oikeus haukkua ketä tahansa alamaisistaan, mutta alamainen joutuu kuninkaan halventamisesta vankilaan. Tällöin kuninkaalla on enemmän valtaa kuin alamaisella eikä sananvapaus toteudu. Korostan: sananvapaus toteutuu ainoastaan, jos jokaisella on yhtäläinen valta sanomisiinsa.

Länsimaiseen lineaariseen edistysajatteluun liittyy pyrkimys esittää sananvapaus jonakin absoluuttisena (meillä on kehittyneempi sananvapaus kuin noilla). Kuitenkaan sananvapauden näkökulmasta ei ole eroa sillä, saako piirtää pilakuvia toisten profeetoista antaen toisille samat oikeudet ja sillä, että kieltää toisia pilkkaamasta profeettaa pitäytyen myös itse pilkkaamasta. Molemmat vaihtoehdot toteuttavat sananvapautta yhtälailla. Jos sananvapaus olisi absoluuttista, sen maksimointi tarkoittaisi toisten jatkuvaa loukkaamista. Mutta me olemme ihmisiä. Emme me halua loukata toisia, vaan toimia kunnioittavassa yhteistyössä heidän kanssaan.

Jokaisessa yhteiskunnassa on omat tabunsa, joten yhteistyön harjoittamiseksi täytyy käydä jatkuvaa keskustelua siitä, mitä saa sanoa ja mitä ei. Jos yksi osapuoli yrittää pakottaa toisen omaan muottiinsa, kyse ei ole enää yhteistyöstä vaan alistamisesta. Aito yhteistyö vaatii toisten kunnioittamista. Tämän vuoksi sananvapaus edellyttää myös sananvastuuta. Omaan kyseenalaistamattomaan erinomaisuuteen tuudittautuminen ruokkii ainoastaan konflikteja.

Lopuksi haluan totaalista kulttuurirelativismia välttääkseni ilmaista mielipiteenäni, että murhaa pidän rikoksena mutta piirtämistä en. Itse yritän kuitenkin olla loukkaamatta muita kummallakaan tavalla. Syvin osanottoni uhrien omaisille, ystäville ja kollegoille.

Advertisement

Syyria suurvaltojen pelinappulana

Lähi-itä on öljynsä ansiosta ollut jo monen vuosikymmenen ajan globaalin geopolitiikan keskiössä. Yhdysvaltojen johtaman koalition toimintatavat tunnemme jo: ensimmäisenä vaihtoehtona on lahjominen taloudellisen yhteistyön ja silmien ummistamisen avulla (esim. Israel, Qatar, Saudi-Arabia), toisena mediapropagandaa seuraava aseellinen vallanvaihto (esim. Afganistan, Irak, Iran). Syyria on kovaa vauhtia liittymässä jälkimmäiseen ryhmään.

Yhdysvallat tukee sotilaallisesti osaa Syyrian oppositiovoimista (ei kuitenkaan ammattiyhdistysliikettä tai kommunisteja) ja uhkailee täysimittaisella hyökkäyksellä. Euroopan unioni heiluttaa häntäänsä makoisan jälleenrakennussopimuksen toivossa. Mutta muutkin tahtovat apajille: Venäjä aseistaa Syyrian kansaansa murhaavaa hallitusta ja Kiina säestää sitä YK:n turvallisuusneuvostossa. Kiina näet yrittää profiloitua kehitysmaiden ystävänä ja on siksi haluton käyttämään väkivaltaa potentiaalisilla markkina-alueilla. Jokainen suurvalloista on retoriikassaan ”kansan puolella”. Suomen Kuvalehdessä siteerattu The Independentin kirjeenvaihtaja Robert Fisk kuvailee sotaa Lähi-idän konflikteista ”tekopyhimmäksi ja valheellisimmaksi” syyttäen erityisesti ulkovaltoja.

”Kansainvälisen yhteisön” selkeän imperialistiset motiivit repivät myös arabivasemmistoja. Ranskan Lähi-idän instituutin tutkija Nicolas Dot-Pouillard kirjoittaa elokuun Le Monde Diplomatique –lehdessä vasemmistoliikkeiden tukevan totalitäärisen hallinnon kaatamista. Erimielisyyttä esiintyy siitä, kenen toimesta vallanvaihto tapahtuu ja mitä sen jälkeen seuraa. Merkittävimmän oppositiovoiman, Syyrian kansallisneuvoston yhteydet Qatariin, Turkkiin ja Saudi-Arabiaan ovat hyvin tiedossa. Pelkona on, että opposition nouseminen valtaan johtaisi ääri-islamistiseen, ulkomailta johdettuun hallintoon. Kärsijöinä olisivat etenkin Syyrian vähemmistöt, kuten kurdit ja kristityt. Turkin johto on jo uhannut iskeä Syyrian puolelle estääkseen kurdien itsehallintoalueiden muodostumisen, koska se pelkää oman maansa kurdivähemmistön voiman kasvamista.

Kuten sodissa aina, tilanne Syyriassa on monimutkainen. Ei ole yhtenäistä oppositiota eikä yksinäistä hullua. Kyse on sisällissodasta, jossa molemmat (tai kaikki) osapuolet nauttivat kannatusta, käyttävät propagandaa ja teurastavat siviilejä. Syyriassa on kuollut vähintään 20 000 ihmistä ja pakolaisia on useita miljoonia. Inhimilliseltä kannalta katsoen on selvää, että tappamisen on loputtava. Rauhansopimuksessa tulisi kuitenkin kiinnittää huomiota myös tulevaisuuteen: ainoa keino vähänkin kestävämpään yhteiseloon on yhteishallinto. Sopimuksen pitäisi taata riittävä edustus niin nykyiselle hallitukselle kuin vähemmistöille ja oppositiovoimille. Tällaisen kompromissin aikaansaaminen vaatisi myönnytyksiä sekä Yhdysvalloilta ja EU:lta että Venäjältä ja Kiinalta. Valitettavasti todellisuudessa yksikään näistä mahdeista ei liiemmin välitä tavallisten ihmisten kärsimyksestä, joten tappaminen saanee vielä jatkua.