Vaalianalyysi: nyt tarvitaan radikaalia humanismia ja taistelevaa solidaarisuustaloutta

Eduskuntavaalien tulos oli muutamaa valonpilkahdusta lukuunottamatta hyvin synkkä. Kärkeen nousi kaksi konservatiivista oikeistopuoluetta, joiden seuraksi hallitukseen otetaan joko semi-liberaali oikeistopuolue tai konservatiivinen semi-oikeistopuolue. Vasemmistoliitto menetti kaksi paikkaa ja SKP rypee edelleen pohjamudissa.

Iltapäivälehtien vuoden mittainen Nato-kampanja tuotti tulosta mm. Stubbin ja Haglundin henkilökohtaisten pottien muodossa. Myös Soini on jo pitkään ollut Nato-miehiä, joten lähentyminen sotaa jatkuvasti käyvän hyökkäysliiton kanssa jatkunee.

Kulttuuri, koulutus ja sivistys joutunevat tulilinjalle. Maahanmuuttajille ja työttömille koittavat kovat ajat. Huolestuttavinta on kuitenkin kansan antama mandaatti leikkauspolitiikalle. Maailman ekonomistit ovat kutakuinkin yksimieliset siitä, että tässä tilanteessa leikkaaminen johtaa huonoihin tuloksiin. Elvyttäminen olisi ainoa järkevä vaihtoehto. Uusi hallitus tulee kuitenkin toteuttamaan mittavia leikkauksia julkisella sektorilla. Ne kohdistuvat tietysti jo ennestään heikko-osaisimpiin, joilla ei ole mahdollisuuksia korvata julkisia palveluja yksityisillä.

Kumpi tahansa hallituspohja onkin, ympäristöpolitiikka tullaan tuhoamaan täysin. Vihreiden viiden paikan lisäys kuvastaa vaalipiirimuutosten lisäksi kasvanutta halua puuttua ympäristöongelmiin, mutta perussuomalaisten vahva tulos heikentää vaikutusmahdollisuuksia roimasti.

Vaalien suurimmat häviäjät ovat humanismi, kulttuuri, ympäristö ja heikko-osaiset. Mikä neuvoksi? Täytyykö tässä odotella neljä vuotta ja toivoa ensi kerralla parempaa tulosta?

Ei. Ainoa positiivinen asia vaalituloksessa on kuntien aseman mahdollinen voimistuminen. Tähän rakoon meidän täytyy iskeä kiilamme. Eduskunta säätää lakeja, mutta käytännössä tärkeintä on pienyhteisöissä tapahtuva työ. Valtion ja kuvitteellisen kansan tasolla liikkuva päätöksenteko on hyvin etäällä monen jokapäiväisestä elämästä. Elämää tietysti helpottaisi jos lait olisivat puolellamme, mutta huomattavan paljon voimme tehdä muutenkin.

Kuten olen yrittänyt viestiä, kaikkiin suurimpiin kriiseihin löytyy ratkaisu paikallistalouksien ja pienyhteisöjen vahvistamisesta. Ympäristökriisi hoituu pitkälti paikallistason investoinneilla uusiutuvaan energiaan, tuotteiden lyhyillä kuljetusmatkoilla ja lähialueiden suojelemisella. Demokratian kriisiin vastaus löytyy vaikuttavasta lähidemokratiasta ja sosiaaliseen kriisiin vahvoista verkostoista.

Talouskriisi on fiktiivitalouden aikaansaannos eikä kosketa reaalitaloutta ellei sen anneta niin tehdä. Esimerkiksi Islannin nopean toipumisen syy piilee juuri siteen katkaisemisessa. Suomessa pankkiirien laskut maksatetaan tulevaisuudessakin reaalitaloudella, joten meidän täytyy kehittää paikallista solidaarisuustaloutta. Tähän lukeutuvat esimerkiksi aikapankit, lastenhoitoavut, ruokapiirit ja kansankeittiöt; kaikenlaiset vaihtoehtoistalouden muodot. Kreikassa on EU:n saneleman kurjistamispolitiikan aikana saatu pidettyä asukkaat hengissä juuri tämän kaltaisilla toimilla.

Solidaarisuustaloutta on harjoitettu aina ja viime vuosina sen määrä on kasvanut Helsingissäkin. Sillä on kuitenkin taipumuksena pysytellä marginaalissa, yhteiskunnan ulkolaidalla. Eskapismin sijaan tarvitsemme taistelevaa solidaarisuustaloutta. Taistelevaa siksi, että joudumme tulevaisuudessakin esimerkiksi maksamaan veroja, joten meidän täytyy vaatia että valtion ja kuntien tulot käytetään hyvinvoinnin edistämiseen sen tuhoamisen sijasta. Me hoidamme päättäjien työt ja tulemme muistuttamaan heitä asiasta. Me näytämme, ettemme hyväksy kurjistamispolitiikkaa ja sivistyksen rapauttamista. Radikaali humanismi lienee sopivan ristiriitainen nimi tälle toiminnalle.

Äänestäjät ovat tietämättömyyttään valinneet Kreikan tien. Meidän täytyy näyttää uudelle hallitukselle, että tuon tien valitseminen johtaa myös samanlaiseen lopputulokseen: yhteisöllisyyden kasvuun ja punavihreän liikkeen nousuun. Suunnittelu on jo käynnissä ja pian alkaa tapahtua. Solidaarisuustalous on esillä muun muassa Suomen sosiaalifoorumissa jo ensi viikonloppuna. Kiitos kaikille minua ja muita puna-viher-pinkki-mustia voimia äänestäneille.

http://www.commons.fi/

http://www.sosiaalifoorumi.fi/

Utopiasta

Pääkaupunkiseudun ylioppilas- ja opiskelijakuntien vaalipaneelia varten oli annettu ennakkotehtäväksi laatia runo, räppi tai muu sanallinen esitys aiheesta Unelmieni Helsinki. Omassa esityksessäni pohdin unelman käsitettä, jonka ymmärrän utopian synonyymina. Tässä puheenvuoroni lisäpohdinnoilla täydennettynä.

Oscar Wilde totesi: ”Maailmankarttaa, josta ei löydy Utopiaa, on turha edes vilkaista.”
Olen samaa mieltä siitä, että etenkin poliittisella päätöksenteolla täytyy olla suunta. Kuitenkin maailma muuttuu jatkuvasti, se on alati liikkeessä. Maailma ei tule koskaan valmiiksi. Historian loppua sen paremmin kommunistien kuin kapitalistienkaan tarkoittamassa merkityksessä ei ole olemassa (ekologit sen sijaan näyttäisivät olevan oikeassa). Täten Utopiaa ei pidä ymmärtää ajan päätepisteeksi, historiattomaksi tilaksi.

Liike, muutos syntyy vuorovaikutuksesta. Dynamiikaksi tai dialektiikaksi sitä kutsutaan. Prosessin käyttövoimaa ovat erilaiset vuorovaikutussuhteet, vaikkapa ihmisten keskinäiset taikka ihmiskunnan ja muun ekosysteemin väliset. Näin ollen Utopiaa ei löydetäkään vastaamalla kysymykseen Mitä, vaan kysymykseen Miten. Maailma on prosessi, joten Utopia on metodi. Vuorovaikutussuhteiden ytimessä puolestaan on kysymys siitä, tehdäänkö yhdessä vai alistaako yksi osapuoli toista. Itse kannatan ensimmäistä toimintamallia.

Utopia on siis keskustelua, kuuntelua, sopimista, oppimista, kunnioitusta. Minun Utopiani edellyttää alistavien rakenteiden purkamista niin maailmankaupan tasolla kuin kodeissakin. Se edellyttää myös yhteisöllisten toimintatapojen rakentamista: asukastaloja, lähidemokratiaa, keskustelufoorumeja, nuorisotaloja, osuustoimintaa. Myös ihmisen ja ympäristön välisen suhteen ohjaavana periaatteena on kunnioitus. Utopia vaatii ihmisen laskemista jalustaltaan yhdeksi ekosysteemin osaksi.