Pitkään poliittisia puolueita erottavana tekijänä oli oikeiston ja vasemmiston välinen jakolinja. Oikeiston ohjaavana ajatuksena on näkemys ihmisestä oman onnensa seppänä, joka voi kovalla työllä menestyä ja päästä riistämään muita. Vasemmisto puolestaan on traditionaalisesti kannattanut tulonsiirtoja rikkailta köyhille esimerkiksi verojen muodossa. Tarkoituksena on, että kaikista pidetään huolta.
Erottelu oikeistoon ja vasemmistoon ei kuitenkaan ole pitkään aikaan tuntunut riittävältä. On selvää, että vaikkapa maltillisen vasemmistolaiset Robert Mugabe ja Nelson Mandela poikkeavat näkemyksiltään toisistaan laajastikin. Kotimaisen oikeiston puolelta voimme valita helpoksi esimerkiksi eron Jussi Halla-ahon ja Pekka Haaviston välillä. Yhä useammin puolueita ja poliitikkoja arvioidaan nelikentän avulla. Vaaka-akselilla kulkee perinteinen jako vasemmistoon ja oikeistoon, pystyakselilla ns. arvopolitiikka, jonka vastapareja kutsutaan useimmiten liberalismiksi ja konservatismiksi. Hyvä nettisivu omaan arvomaailmaan perehtymiseksi on The Political Compass, jossa pystyakselin ääripäitä kutsutaan nimillä authoritarian ja libertarian. Termejä käytetään meillä harvoin, mutta ne voisi pelkistää ”pakottamiseksi” ja ”yksilönvapaudeksi”. Suosittelen testin tekemistä. Itse sijoitun nelikentässä aivan vasempaan alalaitaan.
Edellisissä eduskuntavaaleissa perussuomalaiset saivat suuren voiton. Vaalitulos leimattiin oitis konservatismin kaipuuksi. Mielestäni nämä analyysit olivat osittain vääriä. Perussuomalaiset käyttivät paljon vasemmistolaista retoriikkaa ja vaaliteematkin sijoittuivat lähinnä vasemmisto-oikeisto -akselille. Nähdäkseni useimmat perussuomalaisten äänestäjistä halusivat aidosti tavallista kansalaista kuuntelevan vastavoiman pääoman vallalle.
Presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen ”vastajytky” perustui osittain virhearvioihin sekä itse alkuperäisen jytkyn luonteesta, että presidentin reaalisista tehtävistä. Edellisessä blogikirjoituksessani yritin muistuttaa, että emme ole muodostamassa uutta instituutiota, vaan meillä on tälläkin hetkellä presidentti. Tarja Halonen on entinen Setan puheenjohtaja, jonka presidenttikausien aikana vihapuheesta on tullut hyväksyttävää. Vaihtoehtoja on kolme: joko Halonen ei halunnut toimia ilmapiirin kovenemista vastaan, hän ei ollut tarpeeksi pätevä tai hän ei pystynyt. Itse en Halosen tahtoa tai pätevyyttä epäile. Jäljelle jää kolmas vaihtoehto: presidentin rooli mielipidevaikuttajana on olematon.
On tietysti hyvin muodikasta Facebookissa statuspäivittää Haavistoa kannattavia iskulauseita. Me olemme suvaitsevaisia ihmisiä ja yhdessä kyllä näytämme niille persuille. Rakennamme identiteettiämme sosiaalisten suhteiden avulla. Se on luonnollista ja itsekin miellän mielelläni itseni suvaitsevaiseksi henkilöksi. Mutta mihin se toinen akseli unohtui? Vai onko vasemmiston ja oikeiston välinen ero syytä jo kuopata?
Tarja Halonen vastustaa Natoa. Hänen presidenttikausillaan Suomen armeija on osittain vaihtanut komentokielensä englanniksi ja uusinut kalustoaan Nato-yhteensopivaksi. Niin, ja osallistuu paraikaa hyökkäys- ja miehityssotaan. Afgaanisiviilejä tuskin lämmittää tieto siitä, että pian yksi heidän pommittajistaan saattaa olla homo. Se on nimittäin varmaa, että Suomen etääntyminen Natosta olisi vaatinut sotilasliittoa voimakkaasti vastustavan presidentin. Näillä näkymin yhteistyö tulee tiivistymään entisestään. Yhtä paljon mahdollisen presidentin seksuaalinen identiteetti lohduttaa vaikkapa keikkalaisia työttömiä, jotka EU:n tiukkenevan talouskurin myötä ajetaan yhä ahtaammalle kansainvälisten pankkien tukemiseksi.
Kuten totesin aiemmin, minun olisi pitänyt itse lähteä ehdokkaaksi, jotta olisimme voineet saada sekä arvoliberaalin että vasemmistolaisen presidentin. Nyt jouduimme valitsemaan akseleista vain toisen. Ja jos on pakko valita, omalla kohdallani tappamisen ja köyhdyttämisen lopettaminen ajaa sukupuolineutraalin avioliittolain ohi.
Jatkossa toivon toisenkin akselin palaavan äänestyspäätöksiin. Nyt joudumme kuitenkin valitsemaan kahden oikeistolaisen välillä, joten huudahdan muodikkaasti ja identiteettiäni vahvistaen: Pekka!
Lauri Alhojärvi 