Kotimaa – Lauri Alhojärvi

Eduskuntavaalien tulos oli muutamaa valonpilkahdusta lukuunottamatta hyvin synkkä. Kärkeen nousi kaksi konservatiivista oikeistopuoluetta, joiden seuraksi hallitukseen otetaan joko semi-liberaali oikeistopuolue tai konservatiivinen semi-oikeistopuolue. Vasemmistoliitto menetti kaksi paikkaa ja SKP rypee edelleen pohjamudissa.

Iltapäivälehtien vuoden mittainen Nato-kampanja tuotti tulosta mm. Stubbin ja Haglundin henkilökohtaisten pottien muodossa. Myös Soini on jo pitkään ollut Nato-miehiä, joten lähentyminen sotaa jatkuvasti käyvän hyökkäysliiton kanssa jatkunee.

Kulttuuri, koulutus ja sivistys joutunevat tulilinjalle. Maahanmuuttajille ja työttömille koittavat kovat ajat. Huolestuttavinta on kuitenkin kansan antama mandaatti leikkauspolitiikalle. Maailman ekonomistit ovat kutakuinkin yksimieliset siitä, että tässä tilanteessa leikkaaminen johtaa huonoihin tuloksiin. Elvyttäminen olisi ainoa järkevä vaihtoehto. Uusi hallitus tulee kuitenkin toteuttamaan mittavia leikkauksia julkisella sektorilla. Ne kohdistuvat tietysti jo ennestään heikko-osaisimpiin, joilla ei ole mahdollisuuksia korvata julkisia palveluja yksityisillä.

Kumpi tahansa hallituspohja onkin, ympäristöpolitiikka tullaan tuhoamaan täysin. Vihreiden viiden paikan lisäys kuvastaa vaalipiirimuutosten lisäksi kasvanutta halua puuttua ympäristöongelmiin, mutta perussuomalaisten vahva tulos heikentää vaikutusmahdollisuuksia roimasti.

Vaalien suurimmat häviäjät ovat humanismi, kulttuuri, ympäristö ja heikko-osaiset. Mikä neuvoksi? Täytyykö tässä odotella neljä vuotta ja toivoa ensi kerralla parempaa tulosta?

Ei. Ainoa positiivinen asia vaalituloksessa on kuntien aseman mahdollinen voimistuminen. Tähän rakoon meidän täytyy iskeä kiilamme. Eduskunta säätää lakeja, mutta käytännössä tärkeintä on pienyhteisöissä tapahtuva työ. Valtion ja kuvitteellisen kansan tasolla liikkuva päätöksenteko on hyvin etäällä monen jokapäiväisestä elämästä. Elämää tietysti helpottaisi jos lait olisivat puolellamme, mutta huomattavan paljon voimme tehdä muutenkin.

Kuten olen yrittänyt viestiä, kaikkiin suurimpiin kriiseihin löytyy ratkaisu paikallistalouksien ja pienyhteisöjen vahvistamisesta. Ympäristökriisi hoituu pitkälti paikallistason investoinneilla uusiutuvaan energiaan, tuotteiden lyhyillä kuljetusmatkoilla ja lähialueiden suojelemisella. Demokratian kriisiin vastaus löytyy vaikuttavasta lähidemokratiasta ja sosiaaliseen kriisiin vahvoista verkostoista.

Talouskriisi on fiktiivitalouden aikaansaannos eikä kosketa reaalitaloutta ellei sen anneta niin tehdä. Esimerkiksi Islannin nopean toipumisen syy piilee juuri siteen katkaisemisessa. Suomessa pankkiirien laskut maksatetaan tulevaisuudessakin reaalitaloudella, joten meidän täytyy kehittää paikallista solidaarisuustaloutta. Tähän lukeutuvat esimerkiksi aikapankit, lastenhoitoavut, ruokapiirit ja kansankeittiöt; kaikenlaiset vaihtoehtoistalouden muodot. Kreikassa on EU:n saneleman kurjistamispolitiikan aikana saatu pidettyä asukkaat hengissä juuri tämän kaltaisilla toimilla.

Solidaarisuustaloutta on harjoitettu aina ja viime vuosina sen määrä on kasvanut Helsingissäkin. Sillä on kuitenkin taipumuksena pysytellä marginaalissa, yhteiskunnan ulkolaidalla. Eskapismin sijaan tarvitsemme taistelevaa solidaarisuustaloutta. Taistelevaa siksi, että joudumme tulevaisuudessakin esimerkiksi maksamaan veroja, joten meidän täytyy vaatia että valtion ja kuntien tulot käytetään hyvinvoinnin edistämiseen sen tuhoamisen sijasta. Me hoidamme päättäjien työt ja tulemme muistuttamaan heitä asiasta. Me näytämme, ettemme hyväksy kurjistamispolitiikkaa ja sivistyksen rapauttamista. Radikaali humanismi lienee sopivan ristiriitainen nimi tälle toiminnalle.

Äänestäjät ovat tietämättömyyttään valinneet Kreikan tien. Meidän täytyy näyttää uudelle hallitukselle, että tuon tien valitseminen johtaa myös samanlaiseen lopputulokseen: yhteisöllisyyden kasvuun ja punavihreän liikkeen nousuun. Suunnittelu on jo käynnissä ja pian alkaa tapahtua. Solidaarisuustalous on esillä muun muassa Suomen sosiaalifoorumissa jo ensi viikonloppuna. Kiitos kaikille minua ja muita puna-viher-pinkki-mustia voimia äänestäneille.

http://www.commons.fi/

http://www.sosiaalifoorumi.fi/

Helsingin työttömien vaalipaneelissa sain tilaisuuden kertoa työllisyyspolitiikkaa koskevista näkemyksistäni. Jaan ne tässä muillekin.

Työttömyyttä vähennetään tehokkaimmin rakenteellisilla uudistuksilla, joista tärkein on siirtyminen kuuden tunnin työpäivään. Työväenliike alkoi jo 1800-luvulla ajaa kahdeksan tunnin työpäivää ja se kirjattiin Suomessa laiksi vuonna 1917. Sadan vuoden aikana työn tuottavuus on koneistumisen ja koulutuksen myötä kasvanut edelleen, mutta jostain syystä vaatimukset työpäivän lyhentämisestä ovat loppuneet. Nykyisin tuotamme parissa tunnissa saman kuin kahdeksassa viime vuosisadan alussa. Siirtyminen kuuden tunnin työpäivään ansiotasoa alentamatta lisäisi työhyvinvointia, jättäisi enemmän aikaa vaikka perheelle tai harrastuksille, tasaisi tuloeroja ja tietysti vähentäisi työttömyyttä. Kaiken lisäksi tutkijat ovat havainneet, että työn tuottavuudessa ei ole eroa kuuden ja kahdeksan tunnin työpäivien välillä. Tämä johtuu siitä, että kahdeksan tunnin työpäivä on ihmiselle yksinkertaisesti liian pitkä ja työteho kärsii.

Valtio ja kunnat ovat avainasemassa työllisyyden hoidossa. Kun puhutaan elvytyksestä, järkevintä olisi panostaa infrastruktuurin parantamiseen. Nyt on oikea aika toteuttaa suuria joukkoliikennehankkeita ja korjata homekoulut. Esimerkiksi Pisara-rata mahdollistaisi ihmisten/tuottajien/kuluttajien tehokkaamman siirtymisen paikasta toiseen. Helsingin ja Tallinnan välinen tunneli puolestaan toisi aivan uusia mahdollisuuksia mm. ulkomaankaupan ja ekoturismin aloille. Paras vaikuttavuus projekteille saadaan, kun ne toteutetaan valtion ja kuntien toimesta. Tällöin voidaan parhaiten huolehtia esimerkiksi työehtojen toteutumisesta ja verojen maksamisesta. Helsingin tulisi perustaa oma uudisrakentamisen ja peruskorjauksen liikelaitos, jonka avulla rakennuskustannuksia saataisiin alennettua.

Ammatillista koulutusta kannattaisi muuttaa vielä nykyistä laaja-alaisemmaksi. Yleissivistys on tietenkin tärkeää, mutta ennen kaikkea laaja-alainen koulutus mahdollistaisi entistä nopeamman uudelleenkouluttautumisen, jos valittu ala ei sittenkään kiinnosta tai jos sillä ei ole työpaikkoja. Yliopistoissa on alettu opettaa yrittäjyyttä työllistymisen parantamiseksi. Näillä kursseilla on yritysmuotona joko toiminimi tai osakeyhtiö. Viisaampaa olisi kuitenkin kertoa osuustoiminnan mahdollisuuksista, koska etenkin humanistisilla aloilla poikkitieteellisyys ja yhteistoiminta ovat avainasemassa.

Rakenteellisten muutosten sijaan on nykyisin muodissa innovaatioiden suosiminen. Kerronpa siis näkemykseni minäkin. Tulevaisuuden aloista näen tärkeinä jo mainitsemani ekoturismin lisäksi kaiken tietotekniikkaan liittyvän, puunjalostuksen ja 3D-tulostuksen. Näistä jälkimmäinen avaa suorastaan vallankumouksellisia mahdollisuuksia, kun jonkin ajan kuluttua jokainen pystyy itse tulostamaan kotonaan tarvitsemansa tuotteet. Hollannissa ja Kiinassa tulostetaan jo kerrostaloja, joten nyt alkaa olla viimeinen tilaisuus hypätä kelkkaan. Puuteollisuus puolestaan säilynee tärkeänä alana suhteellisen ympäristöystävällisyytensä vuoksi. Suomalaiset konsultit neuvovat mielellään kehitysmaita talouden hoidossa. Tärkein neuvo on jalostaa raaka-aineet itse mahdollisimman pitkälle, jotta niistä saisi parhaan hinnan. Suomessa on paljon metsää, mutta jostain käsittämättömästä syystä siitä jalostetaan mahdollisimman pienen lisäarvon tuovaa paperia. Ja kuitenkin puun käytön suhteen mahdollisuudet ovat lähes rajattomat.

Lopuksi pidän elämiseen riittävää perustuloa mainiona keinona lisätä työllisyyttä. Kapitalistisesti ajatellen perustulo mahdollistaisi pätkätöiden tekemisen ja innovoinnin sekä kannustaisi yrittämään. Itselleni tärkeintä on kuitenkin sen kulttuurinen merkitys. Perustulo auttaisi määrittämään elämän tärkeysjärjestyksen uudestaan. Lisäksi se pakottaisi meidät pohtimaan työn itsensä olemusta. Koti- ja vapaaehtoistöitä pitävät hyödyllisinä lähes kaikki, mutta niistä ei saa palkkatyöhön sidotussa yhteiskunnassamme rahaa. Onko työ ”oikeaa työtä” ainoastaan, jos siitä saa palkkaa? Vai onko työllä jokin itseisarvo? Mitä työ tarkoittaa? Miksi teemme työtä ja onko edes mahdollista olla sitä tekemättä? Itse näen työn ihmisen ajatusten ja tahdon fyysisenä ilmentymänä. Tästä näkökulmasta katsoen me kaikki työskentelemme jatkuvasti ja työn arvoa mitataan sillä, kuinka paljon hyvinvointia sen avulla luodaan. Jaottelu työssäkäyviin ja työttömiin liittyykin siis vain työllä saatuun toimeentuloon. Jos kuitenkin kaikki työskentelevät joka tapauksessa jatkuvasti tavalla tai toisella, tarkoittaisi perustulo täystyöllisyyttä. Melkoisen tehokas työllistämiskeino.