Ken on heistä kaikkein kaunein?

Suututtaa. Olisi pitänyt kerätä ne kannattajakortit ja asettua itse ehdolle. Olen jo useamman vuoden ajan päässyt helpolla ja äänestänyt itseäni. Vähiten huonon ehdokkaan valitseminen huonojen joukosta turhauttaa. En minä halua vähiten huonoa presidenttiä, vaan hyvän.

Äänestää täytyy silti. Työväenluokan edustajana en millään ilkeä edes yhdeksi kerraksi luopua sen vaivalla taistelemasta saavutuksesta, yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta. Toinen syy on hieman käytännöllisempi: äänestämättä jättämisellä ei ole koskaan saavutettu mitään. Järjestelmämme pitää vaalitulosta legitiiminä, vaikka vain prosentti kansasta äänestäisi. Huono systeemi, mutta boikotointi ei auta. Itse asiassa vaaleissa nukkuminen on puolikas ääni porvarille, sillä hyväosaiset tutkitusti äänestävät joka tapauksessa. Kolmas argumentti äänestämisen puolesta on hyvinkin käytännöllinen: presidentti vaikuttaa jokapäiväiseen elämäämme. Siksi ei ole lainkaan yhdentekevää, millaisen arvomaailman pohjalta hän päätöksensä tekee.

Maailmankatsomukseeni edes jollain tavalla sopivat ehdokkaat ovat Arhinmäki, Haavisto ja Väyrynen. Näistä ensimmäistä en voisi kuvitellakaan äänestäväni. Arhinmäen imago nuorekkaana radikaalina (ja vasemmistolaisena) ei näet vastaa lainkaan hänen tekemiään päätöksiä. Tämän huomasin välittömästi kun muutama vuosi sitten aloin tutustua Helsingin kaupunginvaltuuston pöytäkirjoihin. Mies on peluri, joka äänestää lähinnä Kokoomuksen linjan mukaan. Arhinmäen opportunismia kuvaa jo yksin se, että hän asettui ehdolle presidentinvaaleissa. Mahdollisuuksia toiselle kierrokselle hänellä ei ole. Sen sijaan hän vie ääniä Haavistolta ja Väyryseltä niin, että pahimmassa tapauksessa vastakkain ovat Niinistö ja Soini. Arhinmäen äänestäminen antaisi lisäksi hyväksynnän Vasemmistoliiton osallistumiselle porvarihallitukseen. Se on siis poissuljettu vaihtoehto niin moraalisesti kuin taktisestikin.

Valintani joudun tekemään Haaviston ja Väyrysen välillä. Kumpikaan ei ole lähelläkään täydellistä: Haavisto on arvoliberaali oikeistolainen, Väyrynen taas konservatiivinen vasemmistolainen. Molemmat ovat lisäksi kampanjansa aikana onnistuneet ärsyttämään tehokkaasti. Haavisto on kosiskellut perussuomalaisia maahanmuuttajakommenteillaan ja tuomalla näyttävästi esiin ystävyytensä juntti-Hakkaraisen kanssa. Ja asettumalla sikatilallisten puolelle eläinoikeusaktivisteja vastaan. Väyrynen puolestaan on yrittänyt vedota oikeistoon puolustamalla lakko-oikeuden rajoittamista ja jopa vetämällä Stalin-kortin. Läpinäkyvää ja surkuhupaisaa. Katsoessa kosiskelujen taakse, molemmat ehdokkaat ovat varsin johdonmukaisesti rakentaneet linjaansa. Niistä paljastuu tärkeissä kysymyksissä suuria eroja.

Väyrynen on tiukasti Natoa vastaan, kun taas Haaviston kanta on vähintäänkin epäselvä. Selvää on, että Haavisto ei Suomen Nato-jäsenyyttä ainakaan torjuisi, jos ei sen hanakammin ajaisikaan. Haavisto kannattaa EU:n liittovaltiokehitystä, kun Väyrynen haluaa säilyttää kansallisen itsemääräämisoikeuden. Haavisto profiloituu urbaaniksi kun Väyrynen pitäisi mielellään myös maaseudun asuttuna. Haavisto ajaa seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Väyrynen ei aja, muttei myöskään toivottaisi kansalle Jumalan siunausta.

Tässä vaiheessa täytyy tutustua presidentin tehtäviin. Niihin kuuluu ulkopoliittisen linjan muodostaminen ja ulkopolitiikan johtaminen. Sisäpolitiikkaan ei presidentti pysty juurikaan vaikuttamaan. Vankien armahdusoikeus on olemassa, mutta sitä tuskin kumpikaan ehdokkaistani käyttäisi aseistakieltäytyjien vapauttamiseen. Tasavallan presidentin rooli sisäpolitiikassa on toimia mielipidevaikuttajana. Todellinen valta liittyy ulkopoliittisiin päätöksiin. Näistä itselleni tärkein on pysyminen etäällä Natosta, siviilejä pommittavasta hyökkäysliitosta. Tarja Halonen on onnistuneesti pitänyt Suomen liittoutumattomana oikeiston pyrkimyksistä huolimatta. Väyrynen jatkaisi tätä linjaa, mutta Haavistosta ei ole mitään takeita.

Haloseen ehdokkaita kannattaa verrata muutenkin, jotta saisi kuvan presidentin vaikutusmahdollisuuksista. Halonen on toiminut Setan puheenjohtajana ja on pehmeiltä arvoiltaan varsin lähellä Haavistoa. Mikä on muuttunut Halosen valtakaudella? Perussuomalaiset ovat saaneet historiallisen vaalivoiton, rasismi on kasvanut ja vihapuhe muuttunut hyväksytyksi. Lisäksi sukupuolineutraali avioliittolaki junnaa paikallaan. Tämä kaikki on tapahtunut presidentistä huolimatta. Jos Halonen ei ole lainkaan voinut vaikuttaa kansan arvoihin, kuinka siihen pystyisi Haavisto? Olisihan minustakin mukavaa nähdä kerran vuodessa kaksi miestä juhlavieraita vastaanottamassa. Mutta riittäisikö se? Tulisiko Suomesta lainkaan suvaitsevampi? Tuskin. Vastaavasti maamme ei myöskään muuttuisi vähemmän suvaitsevaksi Väyrysen vaikutuksesta.

Presidenttiä valittaessa ei siis kannata johtopäätösteni mukaan ensisijaisesti kiinnittää huomiota arvoihin, vaan ulkopoliittisiin linjauksiin.

Näyttää varmalta, että Sauli Niinistö pääsee vaalien toiselle kierrokselle. On siis hyödyllistä verrata kahta presidenttiehdokastani Niinistöön. Haavisto saattaa olla talouspoliittisesti jopa hieman Niinistöä oikeistolaisempi mutta toisaalta vähemmän hanakka Nato-haukka. Erot jäävät silti kovin pieniksi. Väyrynen on Niinistöä  vasemmistolaisempi, Nato-kielteinen ja paljon kriittisempi EU:n suhteen. Linjaero on huomattavasti selkeämpi.

Loogisen päättelyni tulos: äänestän Paavo Väyrystä.

Ja tästä lähtien asetun itse ehdolle kaikissa vaaleissa.