Tekijä: Lauri Alhojärvi

Sain tänään kunnian osallistua videohaastatteluun autismiasiantuntijan nimikkeellä. Aiheena oli työrauha kouluissa. Minullahan on usean vuoden kokemus koulunkäyntiavustajan hommista autististen ala-asteikäisten parissa. Tällaista juttelin:

 

Työrauhasta puhuttaessa täytyy nähdäkseni erotella neljä siihen vaikuttavaa tasoa: yhteiskunnan, koulun, luokkahuoneen ja henkilökohtainen taso.

Yhteiskunnan tasolla työrauha vaatii tietysti rauhaa. Rauha ei merkitse vain sodan puuttumista, vaan laajempaa turvallisuuden tunnetta. Lapsilla ja aikuisilla pitää olla asiat kunnossa. Jos perustarpeet, kuten asunto, lämpö, vesi, ruoka, uni ja turvallinen ympäristö puuttuvat, on työrauhasta turha haaveilla. Koulujen työntekijöiden työrauhaan pätevät nämä samat vaatimukset, mutta lisäksi heillä täytyy olla tiedossa riittävä ja jatkuva toimeentulo. Täytyisi voida luottaa siihen, että lasten koulutuksesta ei leikata millään verukkeella. Kouluissa täytyy olla riittävästi henkilökuntaa ja muita resursseja, jotta opetus olisi mielekästä ja jotta työntekijät jaksaisivat tehdä työnsä. Palkkataso, joka etenkin koulunkäyntiavustajilla on hävyttömän heikko, vaikuttaa osaltaan jaksamiseen. Samaten pitäisi turvallisen yhteiskunnan pitää huolta siitä, ettei työntekijöiden sopimuksia katkaistaisi kesän ajaksi. Lepo jää vähiin, jos lomalla täytyy kuumeisesti etsiä korvaavaa työtä henkensä pitimiksi.

Työhyvinvointi on tärkeä tekijä myös koulun tasosta puhuttaessa. On johtajan eli rehtorin tehtävä luoda toimiva ja turvallinen yhteisö sekä oppilaille että työntekijöille. Tämä saavutetaan nähdäkseni keskustelun, jatkuvuuden ja kunnioituksen avulla. Työntekijöiden nokkimisjärjestyksessä keittäjät, siivoojat, vahtimestarit ja koulunkäyntiavustajat ovat usein alimmalla tasolla. Tämä kertoo kunnioituksen puutteesta ja heikosti rakennetusta yhteisöstä. Erityisoppilaat täytyy koulussa huomioida erikseen. Sisätilojen ja ulkoalueiden suunnittelussa täytyy kuulla vähintään erityisoppilaiden kanssa työskentelevien, ja mieluiten oppilaiden itsensä, mielipidettä. Toivoisin myös oppilasvalintojen kohdalla kuunneltavan asiantuntijoita enemmän. Puolentoista tonnin kuukausipalkalla ei mielestäni pitäisi joutua henkensä uhalla kamppailemaan saksien kanssa riehuvan henkilön kanssa, taikka kestämään jatkuvaa puremista ja lyömistä. Jatkuvasti väkivaltaan turvautuvat oppilaat pitäisi pystyä seulomaan pois jo oppilasvalintoja tehtäessä. Sairaalakoulujen henkilökunta on koulutettu toimimaan väkivaltaisten oppiaiden kanssa ja heidän avullaan oppilaat saavat apua ongelmiinsa.

Luokkahuoneen tasolla on turvallisen yhteisön luominen puolestaan ensisijaisesti opettajan vastuulla. Kunnioitus nousee nähdäkseni tässäkin avainasemaan. Parhaassa tapauksessa opettaja näkee koulunkäyntiavustajat kollegoina; arvostaa näiden kokemusta, ammattitaitoa ja näkemyksiä. Tällöin lukuvuosi suunnitellaan yhdessä ja yhteisö toimii hyvin. Pahimmassa tapauksessa opettaja luulee avustajien olevan palvelemassa lasten sijaan häntä itseään. ”Käypäs keittämässä mulle kahvia” -lausahduksenkin olen kuullut. En käynyt. Opettajan vastuulla on toimiva yhteistyö koulun ulkopuolisten tahojen kanssa, sekä luokkahuoneen sisustus tarpeellisine tilanjakajineen. Nämäkin on kuitenkin parasta hoitaa yhdessä avustajien eli kollegojen kanssa.

Kolme edellä mainittua tasoa mahdollistavat neljännen, joka on erityisoppilaista puhuttaessa kaikista tärkein. Henkilökohtaisella tasolla jokaista lasta kohdellaan yksilönä. Opetus- ja kuntoutussuunnitelmien nivominen menestyksekkäästi toisiinsa edellyttää oppilaan tuntemista. Erityiset ominaisuudet, kuten yliherkkyys kuulo- tai tuntoaistin suhteen on huomioitava. Autististen oppilaiden kanssa työskentely vaatii erityisen tarkkaa havainnointia ja tutustumista lapseen, koska väärässä tilanteessa vääränlaisen kehotuksen antaminen tai yksilöllisten rutiinien rikkominen saattaa johtaa usean tunnin raivokohtaukseen. Aikuisen tulee kyetä myös jatkuvasti analysoimaan omaa olemustaan, koska se vaikuttaa lapseen poikkeuksellisen voimakkaasti. Levottomuus tarttuu, ja tehtäviä tehtäessä vaaditaan avustajalta yhtä voimakasta keskittymistä kuin oppilaaltakin. Monet autistit, kuten Iris Johansson kirjassaan Toinen maailma jonka tunnen, kertovat pystyvänsä liikkumaan toisella tietoisuuden tasolla. Oma ruumis ja sen myötä tietoisuus itsestä jäävät useimmilla autisteilla taka-alalle. Sen sijaan ”oikeassa maailmassa”, toisella tietoisuuden tasolla, ovat Johanssonin mukaan muiden ihmisten sanat, toiveet ja tarkoitusperät selkeästi näkyvissä. Länsimainen tiede ei tietenkään tue näkemystä tämän toisen tietoisuustason olemassaolosta, mutta sillä ei ole oikeastaan suurtakaan merkitystä. Jos monelle autistille tuo toinen maailma on todellinen, sitä on jossain määrin pyrittävä ymmärtämään. Johanssonin kirjaa suosittelen jokaiselle autismista, erityispedagogiikasta tai ihmisyydestä kiinnostuneelle.

Loppujen lopuksi työrauha koulussa muodostuu siis mielestäni kolmesta tekijästä: kokonaisvaltaisesta henkilökohtaisesta hyvinvoinnista, keskustelevasta ja jäseniään kunnioittavasta yhteisöstä sekä lapsen kohtelemisesta yksilönä.

 

Oman eliniänodotteeni puitteissa uskon maailman mullistuvan kahden ilmiön toimesta. Ensinnäkin ekokatastrofi äärimmäisine sääilmiöineen ja sukupuuttoaaltoineen tulee muokkaamaan fyysistä elinympäristöämme huomattavasti. Vilja-aittojen ja puhtaan juomaveden ehtyessä ilmastopakolaisuus kasvaa. Esimerkiksi Himalajan jäätiköistä oli kadonnut pari vuotta sitten jo viidennes. Jäätiköiden joista saa juoma- ja peltojenkasteluvetensä hieman alle 1,5 miljardia ihmistä. Merenpinnan nousu puolestaan tekee hieman pidemmällä aikavälillä esimerkiksi Hollannin kokolailla asuinkelvottomaksi.

Toisena sukupolveamme laajasti koskettavana tekijänä näen automatisaation. Joidenkin tutkijoiden mielestä massatyöttömyys uhkaa jo 10-15 vuoden päästä kun lähes kaikki työläiset maanviljelijöistä lääkäreihin on korvattu roboteilla. 3D-tulostus mahdollistaa jo nyt kerrostalojen rakentamisen, vaikka teknologia on vasta lyönyt itsensä läpi.

Mitä näistä muutoksista sitten seuraa? Jos meno jatkuu entisellään, näemme linnake-Euroopan rajojen sulkeutuvan. Välimeri täyttyy ruumiista. Valtioiden sisällä tuloerot jatkavat kasvamistaan. Koska verotusta jatkuvasti kevennetään, ei eläkkeisiin tai työttömyysturvaan ole varaa. Muukalaisviha yhdistettynä joutilaiden, tyytymättömien nuorten miesten legiooniin. Tuttu tarina.

Muitakin vaihtoehtoja on. Kaiken keskiössä näen omistussuhteet. Luultavasti tärkeimmäksi nousee kysymys siitä, kenellä on oikeus maahan. Jos omistusoikeus on yksityishenkilöillä tai yrityksillä, syttyy sisällissotia. Jos valtioilla, syttyy sotia. Vaan jos maata ei omistaisikaan kukaan? Ainakin täällä nykyisen Suomen alueella lääniä riittäisi. Teknologinen kehitys mahdollistaisi tehokkaasti pienimuotoisen ruoan- ja energiantuotannon. Pohjavesistä täytyy pitää hyvää huolta. 3D-tulostus mahdollistaa halvan asumisen, jos vain on maankäyttöoikeus. Perustarpeet saataisiin täten tyydytettyä. Entä toimeentulo? Erilaiset aikapankit tulevat kasvattamaan suosiotaan. Jos oletamme rahan kuitenkin säilyvän vaihdannan välineenä, sitä pitää työttömienkin saada jostain. Omistussuhteet nousevat jälleen keskiöön. Työajan lyhentäminen ansiotasoa alentamatta on kaikin puolin hyvä ratkaisu. Tuloerot pienenevät, työhyvinvointi kasvaa ja syntyy uusia työpaikkoja. Lisäksi aikaa jää perheelle ja harrastuksille. Osuuskunnat nousevat jälleen suosioon. Perustuloa kannattaisi kokeilla. Rahaa tarvitaan yhä vähemmän, jos vain omistamme tuotantovälineet yhdessä ja jaamme tuotokset tasaisesti. Päätöksenteko tapahtuu pienyhteisöissä, joiden lisäksi toimii laajempia, koordinoivia elimiä.

Tämä on ehdotukseni. Kyse on siirtymisestä kohti tuotantovälineiden ja resurssien yhteisomistusta. Muutamaa lakipykälää joutunee uudistamaan, mutta suurimpana haasteena on ihmisen taipumus tukeutua tuttuun ja turvalliseen. Vaikka tiedämme sivilisaation matkaavan kohti tuhoa, emme uskalla uudistaa toimintamallejamme. Ja kuitenkin maailma on täynnä positiivisia esimerkkejä osuuskunnista, tehtaiden yhteisomistuksesta ja lähidemokratiasta. Mutta jos uskaltaminen tuntuu liian työläältä, onhan valittavana tuo toinen vaihtoehto. Paitsi että sitä ei luultavasti edes tarvitse valita, vaan siihen ajaudutaan jos suuntaa ei tietoisesti muuteta.