Kirjoituksia

Nuorten omaehtoinen toiminta vaatii alueellisia rakenteita

Osallistuin juuri nuorten Ruuti-päättäjämiittiin yhtenä SKP:n valtuustoryhmän edustajista. Miitin tarkoituksena on koota nuoria, virkamiehiä ja poliitikkoja yhteen edistämään nuorten toivomia teemoja. Omassa ryhmässäni pureuduimme nuorten vapaa-ajanmahdollisuuksien lisäämiseen.

Vaatimuksia nuorilla oli vapaa-ajan suhteen viisi: vapaat tilat pitäisi saada aktiivisempaan käyttöön ja tiedotus nuorille suunnatuista palveluista kuntoon; nuorten tuottamaa, suunnittelemaa ja vetämää toimintaa kuin myös matalan kynnyksen harrastustoimintaa pitäisi lisätä sekä täytyisi järjestää erilliset harraste/mahdollisuus-messut.

Kävi ilmi, että kymmenessä koulussa on käynnissä pilottihanke tilojen iltakäytön avaamisesta ja että liikuntavirasto suunnittelee saattavansa tiedot vapaista liikuntakentistä jossain vaiheessa myös kuntalaisten nähtäville. Lisäksi asukastaloissa on tarjolla aktiviteetteja, joita pääsee myös itse suunnittelemaan. Nuorisoasiankeskuksella puolestaan on olemassa harrastushaku-nettipalvelu ja kulttuurikeskus on yhteistyössä muiden virastojen kanssa laajentamassa omaa tapahtumatietokantaansa koskemaan myös tarjolla olevia kursseja. Tietoa ja mahdollisuuksia siis periaatteessa löytyy kyllä, mutta nuoret eivät koe näiden välityskanavia ja malleja omakseen. Mikä neuvoksi?

Avainsanat ovat nähdäkseni omaehtoisuus ja alueellisuus. Olen Helsingin kaupungin sektoriajattelusta puhunut ja kirjoittanut paljon, mutta siitä saatiin taas uusi esimerkki kun virkamiehet eivät olleet tietoisia kahden edellä mainitun ja osittain päällekkäisen nettipalvelun olemassaolosta. Tarvitaan siis palvelu-ja mahdollisuustarjonnan alueellista koostamista. Tämä voisi tapahtua joko koulun, nuorisotalon tai kaupunginosayhdistyksen toimesta. Itse kannatan jälkimmäistä vaihtoehtoa, koska tällöin lisättäisiin myös kanssakäymistä nuorten ja ”muiden” välillä. Poliitikoilta vaaditaan päätöksiä mm. tilojen yhteiskäyttömahdollisuuksien lisäämisen suhteen ja kaupungin viranhaltijoilta lähinnä säännöllistä tiedotusta. Kaupunginosayhdistyksen rooliksi jäisi informaation kokoaminen alueellisesti ja nuorten osallistaminen koulujen ja nuorisotalojen kautta. Lisäksi jokaiselta virastolta tarvitaan konkreettisia suunnitelmia nuorten osallistamisen ja omaehtoisen toiminnan lisäämiseksi.

On nimittäin tärkeää, että nuorilla on olemassa vain heille suunnattuja tiloja ja toimintaa. Tämän lisäksi olisi kuitenkin hyvä välillä kohdella nuoria ihmisinä muiden joukossa erityisryhmän sijaan. Nuorten ottaminen osaksi paikallisyhteisöä kannattaa aloittaa mahdollisimman varhain.

Nuoret vaativat miitissä konkreettisia edistysaskelia, joten lupasin aloittaa Arabianrannan, Toukolan ja Vanhankaupungin alueella projektin toimivan mallin etsimiseksi. Tavoitteena on muodostaa alueellisia rakenteita, jotka ottaisivat nuoret mukaan suunnittelemaan ja toteuttamaan toimintaa sekä osallistumaan alueen kehittämiseen. Lupasin vieläpä yleispätevän mallin löydettyäni levittää sitä muillekin alueille. Siitä vaan hommiin.

 

Ratkaisut työttömyyteen: 6h työpäivä ja perustulo

Helsingin työttömien vaalipaneelissa sain tilaisuuden kertoa työllisyyspolitiikkaa koskevista näkemyksistäni. Jaan ne tässä muillekin.

Työttömyyttä vähennetään tehokkaimmin rakenteellisilla uudistuksilla, joista tärkein on siirtyminen kuuden tunnin työpäivään. Työväenliike alkoi jo 1800-luvulla ajaa kahdeksan tunnin työpäivää ja se kirjattiin Suomessa laiksi vuonna 1917.  Sadan vuoden aikana työn tuottavuus on koneistumisen ja koulutuksen myötä kasvanut edelleen, mutta jostain syystä vaatimukset työpäivän lyhentämisestä ovat loppuneet. Nykyisin tuotamme parissa tunnissa saman kuin kahdeksassa viime vuosisadan alussa. Siirtyminen kuuden tunnin työpäivään ansiotasoa alentamatta lisäisi työhyvinvointia, jättäisi enemmän aikaa vaikka perheelle tai harrastuksille, tasaisi tuloeroja ja tietysti vähentäisi työttömyyttä. Kaiken lisäksi tutkijat ovat havainneet, että työn tuottavuudessa ei ole eroa kuuden ja kahdeksan tunnin työpäivien välillä. Tämä johtuu siitä, että kahdeksan tunnin työpäivä on ihmiselle yksinkertaisesti liian pitkä ja työteho kärsii.

Valtio ja kunnat ovat avainasemassa työllisyyden hoidossa. Kun puhutaan elvytyksestä, järkevintä olisi panostaa infrastruktuurin parantamiseen. Nyt on oikea aika toteuttaa suuria joukkoliikennehankkeita ja korjata homekoulut. Esimerkiksi Pisara-rata mahdollistaisi ihmisten/tuottajien/kuluttajien tehokkaamman siirtymisen paikasta toiseen. Helsingin ja Tallinnan välinen tunneli puolestaan toisi aivan uusia mahdollisuuksia mm. ulkomaankaupan ja ekoturismin aloille. Paras vaikuttavuus projekteille saadaan, kun ne toteutetaan valtion ja kuntien toimesta. Tällöin voidaan parhaiten huolehtia esimerkiksi työehtojen toteutumisesta ja verojen maksamisesta. Helsingin tulisi perustaa oma uudisrakentamisen ja peruskorjauksen liikelaitos, jonka avulla rakennuskustannuksia saataisiin alennettua.

Ammatillista koulutusta kannattaisi muuttaa vielä nykyistä laaja-alaisemmaksi. Yleissivistys on tietenkin tärkeää, mutta ennen kaikkea laaja-alainen koulutus mahdollistaisi entistä nopeamman uudelleenkouluttautumisen, jos valittu ala ei sittenkään kiinnosta tai jos sillä ei ole työpaikkoja. Yliopistoissa on alettu opettaa yrittäjyyttä työllistymisen parantamiseksi. Näillä kursseilla on yritysmuotona joko toiminimi tai osakeyhtiö. Viisaampaa olisi kuitenkin kertoa osuustoiminnan mahdollisuuksista, koska etenkin humanistisilla aloilla poikkitieteellisyys ja yhteistoiminta ovat avainasemassa.

Rakenteellisten muutosten sijaan on nykyisin muodissa innovaatioiden suosiminen. Kerronpa siis näkemykseni minäkin. Tulevaisuuden aloista näen tärkeinä jo mainitsemani ekoturismin lisäksi kaiken tietotekniikkaan liittyvän, puunjalostuksen ja 3D-tulostuksen. Näistä jälkimmäinen avaa suorastaan vallankumouksellisia mahdollisuuksia, kun jonkin ajan kuluttua jokainen pystyy itse tulostamaan kotonaan tarvitsemansa tuotteet. Hollannissa ja Kiinassa tulostetaan jo kerrostaloja, joten nyt alkaa olla viimeinen tilaisuus hypätä kelkkaan. Puuteollisuus puolestaan säilynee tärkeänä alana suhteellisen ympäristöystävällisyytensä vuoksi. Suomalaiset konsultit neuvovat mielellään kehitysmaita talouden hoidossa. Tärkein neuvo on jalostaa raaka-aineet itse mahdollisimman pitkälle, jotta niistä saisi parhaan hinnan. Suomessa on paljon metsää, mutta jostain käsittämättömästä syystä siitä jalostetaan mahdollisimman pienen lisäarvon tuovaa paperia. Ja kuitenkin puun käytön suhteen mahdollisuudet ovat lähes rajattomat.

Lopuksi pidän elämiseen riittävää perustuloa mainiona keinona lisätä työllisyyttä. Kapitalistisesti ajatellen perustulo mahdollistaisi pätkätöiden tekemisen ja innovoinnin sekä kannustaisi yrittämään. Itselleni tärkeintä on kuitenkin sen kulttuurinen merkitys. Perustulo auttaisi määrittämään elämän tärkeysjärjestyksen uudestaan. Lisäksi se pakottaisi meidät pohtimaan työn itsensä olemusta. Koti- ja vapaaehtoistöitä pitävät hyödyllisinä lähes kaikki, mutta niistä ei saa palkkatyöhön sidotussa yhteiskunnassamme rahaa. Onko työ ”oikeaa työtä” ainoastaan, jos siitä saa palkkaa? Vai onko työllä jokin itseisarvo? Mitä työ tarkoittaa? Miksi teemme työtä ja onko edes mahdollista olla sitä tekemättä? Itse näen työn ihmisen ajatusten ja tahdon fyysisenä ilmentymänä. Tästä näkökulmasta katsoen me kaikki työskentelemme jatkuvasti ja työn arvoa mitataan sillä, kuinka paljon hyvinvointia sen avulla luodaan. Jaottelu työssäkäyviin ja työttömiin liittyykin siis vain työllä saatuun toimeentuloon. Jos kuitenkin kaikki työskentelevät joka tapauksessa jatkuvasti tavalla tai toisella, tarkoittaisi perustulo täystyöllisyyttä. Melkoisen tehokas työllistämiskeino.