Kosmopoliitti intellektuelli vastaan lökäpöksypopulisti

Otsikon mukainen oli asetelma Esa-Pekka Salosen antamassa haastattelussa Yle uutisille. Puolen tunnin pätkä on vielä muutaman viikon ajan katsottavissa Yle areenassa.

Suomi tunnetaan Salosen mukaan maailmalla yhä klassisen musiikin ihmemaana. Kyseessä on suora seuraus 1980-luvulla tehdyistä investoinneista klassiseen musiikkiin. Tuolloin opiskellut sukupolvi on nyt vakiinnuttanut asemansa maailmalla tärkeissä asemissa. Salonen puhuu klassisen musiikin osaamisesta vientituotteena ja katsoo tilanteen olevan heikkenemässä.

Suomi-kuva on ollut maailmalla ”äärimmäisen positiivinen”. Tietoon, kulttuuriin, tasa-arvoisuuteen, valistuneisuuteen, avoimuuteen ja klassisiin taiteisiin satsaaminen ovat Salosen mielestä suomalaisuuden kulmakiviä. Näistä lähes kaikki ovat kuitenkin hänen mukaansa tällä hetkellä uhattuina. Syiksi Salonen mainitsee politiikan aggressiiviset voimat, ”rasistisen, lähes fasistisen” ajattelun, joka on noteerattu ulkomailla laajalti.

”Anti-intellektuaalista diskurssia” harjoittaa kapellimestarin mielestä yhteiskunnassamme kuitenkin myös Vasemmistoliitto johdossaan kulttuuriministeri Arhinmäki. Salonen tuomitsee Arhinmäen hyökkäykset korkeakulttuuria vastaan populistisina ja tietämättöminä. Hänen mukaansa ne kielivät huonosta historiantuntemuksesta. Yksi suomalaisen työväenliikkeen perustavanlaatuisista vaatimuksista oli aikoinaan oikeus korkeakulttuuriin. Retoriikan tasolla Arhinmäki yrittää kuitenkin jälleen muuttaa korkeakulttuuria elitistiseksi toiminnaksi. Salonen puhuu jopa ”kulttuurivihamielisistä ryhmistä” niin oikealla kuin vasemmalla ja pitää sitä ainutlaatuisena tilanteena Suomen poliittisessa historiassa. Vasemmistoliitto on yksinkertaisesti siis siirtynyt äänestäjien kalasteluun unohtaen juurensa. Juuret eivät ole Saloselle muistoja menneisyydestä, vaan kulttuuripuun elinehto.

Salonen puolustaa korkeakulttuurin tilaisuuksien pääsylippujen subventointia, tukemista verovaroista. Hän näkee tämän osana työväenliikkeen klassista ajatusta, varallisuuden jakamista verotuksen avulla.

Taideyliopisto avaa Salosen mielestä uusia mahdollisuuksia, mutta asettaa myös haasteita. Mitä suurempi yksikkö on, sitä enemmän se vaatii byrokratiaa ja sitä herkemmin se yrittää tasapäistää. Tämä näkökulma kannattaa pitää mielessä myös tarkasteltaessa esimerkiksi kuntauudistusta palvelujen näkökulmasta.

Guggenheimin museon Salonen olisi halunnut Suomeen. Hänen argumenttinsa jäävät kuitenkin ideologian tasolle, kansainvälisyyden puolustamiseen. Olen samaa mieltä siitä, että periaatteessa kansainväliset kulttuuri-instituutiot rikastuttavat suomalaista taidekenttää. Reaalisesti Guggenheimin tulo olisi silti heikentänyt Helsingin taidemuseon rahoitusta ja mm. nuorten taiteilijoiden mahdollisuuksia. Taidemuseo tekee hyvää työtä myös museopedagogian saralla.

Olen Salosen kanssa eri mieltä myös termistön suhteen. Kapellimestari käyttää identiteetti-sanaa varsin huolimattomasti. Kyseessä on kulttuurintutkimuksen kannalta hyvin hankala ja vaikeasti määriteltävä termi, josta kirjoittanen oman blogitekstin piakkoin. Itse puhuisin identiteetistä Salosen tarkoittamassa merkityksessä lähinnä brändinä, markkinointiluomuksena. Yhdyn kuitenkin hänen luettelemiinsa arvoihin tämän kansallisen brändin ja yleisen hyvinvoinnin pohjana. Yhteiskunnan tulisi perustua sivistyksen, tiedon ja suvaitsevaisuuden ihanteisiin.

Korkeakulttuurilla voi nähdä monta funktiota. Sitä voi tarkastella vientituotteena, viihteenä, sivistyksen osana, työllistäjänä tai luokkahegemonian välineenä. Minkä näkökulman valitseekaan, korkeakulttuurin tukeminen ja työväenluokan ottaminen sen osaksi on hyvin perusteltua.

Advertisement