Näpit irti opintotuesta!

Tänään koettiin mielenkiintoinen tilanne, kun RKP ja kokoomus kilvoittelivat siitä, kumpi ehtii ensin vetäytyä yhdessä laaditusta lakiesityksestä. Kyseessä oli opintotuen rajaaminen pois toista samanasteista tutkintoa suorittavilta. Opiskelijajärjestöt olivat onneksi olleet tarkkoina ja saaneet Kansalaistorille koottua runsaslukuisen mielenosoittajajoukon. Ilman opiskelijoiden painetta olisi esitys mennyt läpi. Ja ilman lähestyviä vaaleja.

Lakiuudistus itsessään oli idioottimainen. Ensinnäkään koulutukseen kohdistuvat leikkaukset eivät tuo säästöjä. Sen sijaan ne välittömästi heikentävät maamme pienituloisimman ryhmän asemaa ja pidemmällä aikavälillä koko yhteiskuntaa. Suomi on jo pitkään keikkunut kilpailukykytilastojen kärjessä. Syyksi mainitaan poikkeuksetta maksuton ja laadukas koulutus. Nyt samat puolueet, jotka huutavat kilpailukyvyn perään, sahaavat siltä jalkoja. Jos kilpailukyvyllä on jalat. Itse en ole päässyt selvyyteen käsitteen merkityksestä, mutta tässä yhteydessä sitä sopii käyttää osoittamaan ristiriitaa sanojen ja tekojen välillä.

Toiseksi ollaan huolissaan työttömyydestä. Ilmeisesti työllisyyttä edistetään sillä, että poistetaan työläisiltä mahdollisuus kouluttautua uudelleen alalle, jolla työpaikkoja riittää. Hallituksen ääliöt eivät kykene perustelemaan lakiuudistusta edes omalla retoriikallaan ja tavoitteillaan. Olemme saaneet tottua siihen, että päätökset tehdään kvartaalitalouden ehdoilla, mutta nyt toiminta oli jo harvinaisen lyhytnäköistä. Hallitus ei osannut huomioida edes viiden viikon päästä käytäviä eduskuntavaaleja, vaan opiskelijat joutuivat sitä niistä muistuttamaan.

Koulutusta on jo muutettu esimerkiksi uuden yliopistolain avulla ”vastaamaan paremmin työelämän tarpeisiin”. Käytännössä tämä on tarkoittanut vaatimusta ulkopuolisen rahoituksen osuuden kasvattamisesta, mikä on johtanut humanististen aineiden ahdinkoon. Egyptologia ja muinaiskreikka kun eivät juurikaan houkuttele pikavoittoja tavoittelevia sijoittajia. Todellako haluamme yhteiskunnan, jossa kenenkään ei tarvitse tietää menneisyydestä mitään? Tarkastella kielten evoluutiota ja sitä, mitä aiemmin ajateltiin asioista? Yrittää ymmärtää muita kulttuureja? Katse on dynaamisesti tulevaisuudessa, joka näillä näkymin ei ole ruusuinen. Siellä korkeakoulut toimivat yrityksiä palvelevana liukuhihnana. Menneisyydestä ei opita mitään, koska sitä ei enää ole. Paitsi talvisota, jota käydään yhä uudelleen.

Koulutusta, jos mitä, ei saa alistaa kvartaalitaloudelle. Omasta mielestäni koulutuksen tärkeimpänä tehtävänä on kehittää yhteiskuntaa opettamalla tarkastelemaan sitä uusista näkökulmista ja saattamaan tieteelliset tutkimustulokset kaikkien saataville.

Bongasin mielenosoituksesta hienon lakanan, jonka viestin ymmärrän käsittelevän juuri mitäänsanomattoman talousjargonin ja sivistyksen välistä ristiriitaa.

 

 

Kosmopoliitti intellektuelli vastaan lökäpöksypopulisti

Otsikon mukainen oli asetelma Esa-Pekka Salosen antamassa haastattelussa Yle uutisille. Puolen tunnin pätkä on vielä muutaman viikon ajan katsottavissa Yle areenassa.

Suomi tunnetaan Salosen mukaan maailmalla yhä klassisen musiikin ihmemaana. Kyseessä on suora seuraus 1980-luvulla tehdyistä investoinneista klassiseen musiikkiin. Tuolloin opiskellut sukupolvi on nyt vakiinnuttanut asemansa maailmalla tärkeissä asemissa. Salonen puhuu klassisen musiikin osaamisesta vientituotteena ja katsoo tilanteen olevan heikkenemässä.

Suomi-kuva on ollut maailmalla ”äärimmäisen positiivinen”. Tietoon, kulttuuriin, tasa-arvoisuuteen, valistuneisuuteen, avoimuuteen ja klassisiin taiteisiin satsaaminen ovat Salosen mielestä suomalaisuuden kulmakiviä. Näistä lähes kaikki ovat kuitenkin hänen mukaansa tällä hetkellä uhattuina. Syiksi Salonen mainitsee politiikan aggressiiviset voimat, ”rasistisen, lähes fasistisen” ajattelun, joka on noteerattu ulkomailla laajalti.

”Anti-intellektuaalista diskurssia” harjoittaa kapellimestarin mielestä yhteiskunnassamme kuitenkin myös Vasemmistoliitto johdossaan kulttuuriministeri Arhinmäki. Salonen tuomitsee Arhinmäen hyökkäykset korkeakulttuuria vastaan populistisina ja tietämättöminä. Hänen mukaansa ne kielivät huonosta historiantuntemuksesta. Yksi suomalaisen työväenliikkeen perustavanlaatuisista vaatimuksista oli aikoinaan oikeus korkeakulttuuriin. Retoriikan tasolla Arhinmäki yrittää kuitenkin jälleen muuttaa korkeakulttuuria elitistiseksi toiminnaksi. Salonen puhuu jopa ”kulttuurivihamielisistä ryhmistä” niin oikealla kuin vasemmalla ja pitää sitä ainutlaatuisena tilanteena Suomen poliittisessa historiassa. Vasemmistoliitto on yksinkertaisesti siis siirtynyt äänestäjien kalasteluun unohtaen juurensa. Juuret eivät ole Saloselle muistoja menneisyydestä, vaan kulttuuripuun elinehto.

Salonen puolustaa korkeakulttuurin tilaisuuksien pääsylippujen subventointia, tukemista verovaroista. Hän näkee tämän osana työväenliikkeen klassista ajatusta, varallisuuden jakamista verotuksen avulla.

Taideyliopisto avaa Salosen mielestä uusia mahdollisuuksia, mutta asettaa myös haasteita. Mitä suurempi yksikkö on, sitä enemmän se vaatii byrokratiaa ja sitä herkemmin se yrittää tasapäistää. Tämä näkökulma kannattaa pitää mielessä myös tarkasteltaessa esimerkiksi kuntauudistusta palvelujen näkökulmasta.

Guggenheimin museon Salonen olisi halunnut Suomeen. Hänen argumenttinsa jäävät kuitenkin ideologian tasolle, kansainvälisyyden puolustamiseen. Olen samaa mieltä siitä, että periaatteessa kansainväliset kulttuuri-instituutiot rikastuttavat suomalaista taidekenttää. Reaalisesti Guggenheimin tulo olisi silti heikentänyt Helsingin taidemuseon rahoitusta ja mm. nuorten taiteilijoiden mahdollisuuksia. Taidemuseo tekee hyvää työtä myös museopedagogian saralla.

Olen Salosen kanssa eri mieltä myös termistön suhteen. Kapellimestari käyttää identiteetti-sanaa varsin huolimattomasti. Kyseessä on kulttuurintutkimuksen kannalta hyvin hankala ja vaikeasti määriteltävä termi, josta kirjoittanen oman blogitekstin piakkoin. Itse puhuisin identiteetistä Salosen tarkoittamassa merkityksessä lähinnä brändinä, markkinointiluomuksena. Yhdyn kuitenkin hänen luettelemiinsa arvoihin tämän kansallisen brändin ja yleisen hyvinvoinnin pohjana. Yhteiskunnan tulisi perustua sivistyksen, tiedon ja suvaitsevaisuuden ihanteisiin.

Korkeakulttuurilla voi nähdä monta funktiota. Sitä voi tarkastella vientituotteena, viihteenä, sivistyksen osana, työllistäjänä tai luokkahegemonian välineenä. Minkä näkökulman valitseekaan, korkeakulttuurin tukeminen ja työväenluokan ottaminen sen osaksi on hyvin perusteltua.