Avainsana: arhinmäki

Kosmopoliitti intellektuelli vastaan lökäpöksypopulisti

Kirjoitettu by Lauri Alhojärvi in Kulttuuri

Otsikon mukainen oli asetelma Esa-Pekka Salosen antamassa haastattelussa Yle uutisille. Puolen tunnin pätkä on vielä muutaman viikon ajan katsottavissa Yle areenassa.

Suomi tunnetaan Salosen mukaan maailmalla yhä klassisen musiikin ihmemaana. Kyseessä on suora seuraus 1980-luvulla tehdyistä investoinneista klassiseen musiikkiin. Tuolloin opiskellut sukupolvi on nyt vakiinnuttanut asemansa maailmalla tärkeissä asemissa. Salonen puhuu klassisen musiikin osaamisesta vientituotteena ja katsoo tilanteen olevan heikkenemässä.

Suomi-kuva on ollut maailmalla ”äärimmäisen positiivinen”. Tietoon, kulttuuriin, tasa-arvoisuuteen, valistuneisuuteen, avoimuuteen ja klassisiin taiteisiin satsaaminen ovat Salosen mielestä suomalaisuuden kulmakiviä. Näistä lähes kaikki ovat kuitenkin hänen mukaansa tällä hetkellä uhattuina. Syiksi Salonen mainitsee politiikan aggressiiviset voimat, ”rasistisen, lähes fasistisen” ajattelun, joka on noteerattu ulkomailla laajalti.

”Anti-intellektuaalista diskurssia” harjoittaa kapellimestarin mielestä yhteiskunnassamme kuitenkin myös Vasemmistoliitto johdossaan kulttuuriministeri Arhinmäki. Salonen tuomitsee Arhinmäen hyökkäykset korkeakulttuuria vastaan populistisina ja tietämättöminä. Hänen mukaansa ne kielivät huonosta historiantuntemuksesta. Yksi suomalaisen työväenliikkeen perustavanlaatuisista vaatimuksista oli aikoinaan oikeus korkeakulttuuriin. Retoriikan tasolla Arhinmäki yrittää kuitenkin jälleen muuttaa korkeakulttuuria elitistiseksi toiminnaksi. Salonen puhuu jopa ”kulttuurivihamielisistä ryhmistä” niin oikealla kuin vasemmalla ja pitää sitä ainutlaatuisena tilanteena Suomen poliittisessa historiassa. Vasemmistoliitto on yksinkertaisesti siis siirtynyt äänestäjien kalasteluun unohtaen juurensa. Juuret eivät ole Saloselle muistoja menneisyydestä, vaan kulttuuripuun elinehto.

Salonen puolustaa korkeakulttuurin tilaisuuksien pääsylippujen subventointia, tukemista verovaroista. Hän näkee tämän osana työväenliikkeen klassista ajatusta, varallisuuden jakamista verotuksen avulla.

Taideyliopisto avaa Salosen mielestä uusia mahdollisuuksia, mutta asettaa myös haasteita. Mitä suurempi yksikkö on, sitä enemmän se vaatii byrokratiaa ja sitä herkemmin se yrittää tasapäistää. Tämä näkökulma kannattaa pitää mielessä myös tarkasteltaessa esimerkiksi kuntauudistusta palvelujen näkökulmasta.

Guggenheimin museon Salonen olisi halunnut Suomeen. Hänen argumenttinsa jäävät kuitenkin ideologian tasolle, kansainvälisyyden puolustamiseen. Olen samaa mieltä siitä, että periaatteessa kansainväliset kulttuuri-instituutiot rikastuttavat suomalaista taidekenttää. Reaalisesti Guggenheimin tulo olisi silti heikentänyt Helsingin taidemuseon rahoitusta ja mm. nuorten taiteilijoiden mahdollisuuksia. Taidemuseo tekee hyvää työtä myös museopedagogian saralla.

Olen Salosen kanssa eri mieltä myös termistön suhteen. Kapellimestari käyttää identiteetti-sanaa varsin huolimattomasti. Kyseessä on kulttuurintutkimuksen kannalta hyvin hankala ja vaikeasti määriteltävä termi, josta kirjoittanen oman blogitekstin piakkoin. Itse puhuisin identiteetistä Salosen tarkoittamassa merkityksessä lähinnä brändinä, markkinointiluomuksena. Yhdyn kuitenkin hänen luettelemiinsa arvoihin tämän kansallisen brändin ja yleisen hyvinvoinnin pohjana. Yhteiskunnan tulisi perustua sivistyksen, tiedon ja suvaitsevaisuuden ihanteisiin.

Korkeakulttuurilla voi nähdä monta funktiota. Sitä voi tarkastella vientituotteena, viihteenä, sivistyksen osana, työllistäjänä tai luokkahegemonian välineenä. Minkä näkökulman valitseekaan, korkeakulttuurin tukeminen ja työväenluokan ottaminen sen osaksi on hyvin perusteltua.

Advertisement

Ken on heistä kaikkein kaunein?

Kirjoitettu by Lauri Alhojärvi in Kotimaa

Suututtaa. Olisi pitänyt kerätä ne kannattajakortit ja asettua itse ehdolle. Olen jo useamman vuoden ajan päässyt helpolla ja äänestänyt itseäni. Vähiten huonon ehdokkaan valitseminen huonojen joukosta turhauttaa. En minä halua vähiten huonoa presidenttiä, vaan hyvän.

Äänestää täytyy silti. Työväenluokan edustajana en millään ilkeä edes yhdeksi kerraksi luopua sen vaivalla taistelemasta saavutuksesta, yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta. Toinen syy on hieman käytännöllisempi: äänestämättä jättämisellä ei ole koskaan saavutettu mitään. Järjestelmämme pitää vaalitulosta legitiiminä, vaikka vain prosentti kansasta äänestäisi. Huono systeemi, mutta boikotointi ei auta. Itse asiassa vaaleissa nukkuminen on puolikas ääni porvarille, sillä hyväosaiset tutkitusti äänestävät joka tapauksessa. Kolmas argumentti äänestämisen puolesta on hyvinkin käytännöllinen: presidentti vaikuttaa jokapäiväiseen elämäämme. Siksi ei ole lainkaan yhdentekevää, millaisen arvomaailman pohjalta hän päätöksensä tekee.

Maailmankatsomukseeni edes jollain tavalla sopivat ehdokkaat ovat Arhinmäki, Haavisto ja Väyrynen. Näistä ensimmäistä en voisi kuvitellakaan äänestäväni. Arhinmäen imago nuorekkaana radikaalina (ja vasemmistolaisena) ei näet vastaa lainkaan hänen tekemiään päätöksiä. Tämän huomasin välittömästi kun muutama vuosi sitten aloin tutustua Helsingin kaupunginvaltuuston pöytäkirjoihin. Mies on peluri, joka äänestää lähinnä Kokoomuksen linjan mukaan. Arhinmäen opportunismia kuvaa jo yksin se, että hän asettui ehdolle presidentinvaaleissa. Mahdollisuuksia toiselle kierrokselle hänellä ei ole. Sen sijaan hän vie ääniä Haavistolta ja Väyryseltä niin, että pahimmassa tapauksessa vastakkain ovat Niinistö ja Soini. Arhinmäen äänestäminen antaisi lisäksi hyväksynnän Vasemmistoliiton osallistumiselle porvarihallitukseen. Se on siis poissuljettu vaihtoehto niin moraalisesti kuin taktisestikin.

Valintani joudun tekemään Haaviston ja Väyrysen välillä. Kumpikaan ei ole lähelläkään täydellistä: Haavisto on arvoliberaali oikeistolainen, Väyrynen taas konservatiivinen vasemmistolainen. Molemmat ovat lisäksi kampanjansa aikana onnistuneet ärsyttämään tehokkaasti. Haavisto on kosiskellut perussuomalaisia maahanmuuttajakommenteillaan ja tuomalla näyttävästi esiin ystävyytensä juntti-Hakkaraisen kanssa. Ja asettumalla sikatilallisten puolelle eläinoikeusaktivisteja vastaan. Väyrynen puolestaan on yrittänyt vedota oikeistoon puolustamalla lakko-oikeuden rajoittamista ja jopa vetämällä Stalin-kortin. Läpinäkyvää ja surkuhupaisaa. Katsoessa kosiskelujen taakse, molemmat ehdokkaat ovat varsin johdonmukaisesti rakentaneet linjaansa. Niistä paljastuu tärkeissä kysymyksissä suuria eroja.

Väyrynen on tiukasti Natoa vastaan, kun taas Haaviston kanta on vähintäänkin epäselvä. Selvää on, että Haavisto ei Suomen Nato-jäsenyyttä ainakaan torjuisi, jos ei sen hanakammin ajaisikaan. Haavisto kannattaa EU:n liittovaltiokehitystä, kun Väyrynen haluaa säilyttää kansallisen itsemääräämisoikeuden. Haavisto profiloituu urbaaniksi kun Väyrynen pitäisi mielellään myös maaseudun asuttuna. Haavisto ajaa seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Väyrynen ei aja, muttei myöskään toivottaisi kansalle Jumalan siunausta.

Tässä vaiheessa täytyy tutustua presidentin tehtäviin. Niihin kuuluu ulkopoliittisen linjan muodostaminen ja ulkopolitiikan johtaminen. Sisäpolitiikkaan ei presidentti pysty juurikaan vaikuttamaan. Vankien armahdusoikeus on olemassa, mutta sitä tuskin kumpikaan ehdokkaistani käyttäisi aseistakieltäytyjien vapauttamiseen. Tasavallan presidentin rooli sisäpolitiikassa on toimia mielipidevaikuttajana. Todellinen valta liittyy ulkopoliittisiin päätöksiin. Näistä itselleni tärkein on pysyminen etäällä Natosta, siviilejä pommittavasta hyökkäysliitosta. Tarja Halonen on onnistuneesti pitänyt Suomen liittoutumattomana oikeiston pyrkimyksistä huolimatta. Väyrynen jatkaisi tätä linjaa, mutta Haavistosta ei ole mitään takeita.

Haloseen ehdokkaita kannattaa verrata muutenkin, jotta saisi kuvan presidentin vaikutusmahdollisuuksista. Halonen on toiminut Setan puheenjohtajana ja on pehmeiltä arvoiltaan varsin lähellä Haavistoa. Mikä on muuttunut Halosen valtakaudella? Perussuomalaiset ovat saaneet historiallisen vaalivoiton, rasismi on kasvanut ja vihapuhe muuttunut hyväksytyksi. Lisäksi sukupuolineutraali avioliittolaki junnaa paikallaan. Tämä kaikki on tapahtunut presidentistä huolimatta. Jos Halonen ei ole lainkaan voinut vaikuttaa kansan arvoihin, kuinka siihen pystyisi Haavisto? Olisihan minustakin mukavaa nähdä kerran vuodessa kaksi miestä juhlavieraita vastaanottamassa. Mutta riittäisikö se? Tulisiko Suomesta lainkaan suvaitsevampi? Tuskin. Vastaavasti maamme ei myöskään muuttuisi vähemmän suvaitsevaksi Väyrysen vaikutuksesta.

Presidenttiä valittaessa ei siis kannata johtopäätösteni mukaan ensisijaisesti kiinnittää huomiota arvoihin, vaan ulkopoliittisiin linjauksiin.

Näyttää varmalta, että Sauli Niinistö pääsee vaalien toiselle kierrokselle. On siis hyödyllistä verrata kahta presidenttiehdokastani Niinistöön. Haavisto saattaa olla talouspoliittisesti jopa hieman Niinistöä oikeistolaisempi mutta toisaalta vähemmän hanakka Nato-haukka. Erot jäävät silti kovin pieniksi. Väyrynen on Niinistöä  vasemmistolaisempi, Nato-kielteinen ja paljon kriittisempi EU:n suhteen. Linjaero on huomattavasti selkeämpi.

Loogisen päättelyni tulos: äänestän Paavo Väyrystä.

Ja tästä lähtien asetun itse ehdolle kaikissa vaaleissa.