Tekijä: Lauri Alhojärvi

Kaavoittamisen kummallisuuksia

Kirjoitettu by Lauri Alhojärvi in Ympäristölautakunta

Ympäristölautakunnan kokouksessa 7.8. annoimme lausunnon kaupunkisuunnitteluvirastolle Vallilassa sijaitsevan OP-Pohjolan korttelin muutosehdotuksesta. OP-Pohjola oli keväällä 2011 saanut kaupunkisuunnittelulautakunnalta hyväksynnän alustaville suunnitelmilleen korttelin muokkaamiseksi. Niihin kuului arkkitehtuurikilpailun järjestäminen sekä sen yhteydessä suunniteltava maanalainen pysäköintiluola ”noin 450:lle autolle”.

Teollisuuskadun varteen nousevia uusia rakennuksia en pidä järin kauniina, mutta perinteisesti visuaalinen kaupunkiympäristö on rajattu pois ympäristölautakunnan toimivallan alaisuudesta. Sen sijaan pienhiukkaspäästöjen vähentäminen ja ilmastonsuojelu kuuluvat tehtäviimme. Näihin on myös Helsingin kaupunki sitoutunut, mutta yksityiset yritykset vähemmän.

Siksi en varsinaisesti yllättynyt, kun OP-Pohjolan suunnitelma 450:sta autopaikasta olikin vuodessa muuttunut 900:ksi. Tämä vastaa yhtä autopaikkaa 96 kerrosneliömetriä kohden. Kaupunkisuunnittelulautakunnan laskentaohjeiden mukaan kyseisellä alueella enimmäisnormi olisi 1 ap/220 kerrosneliömetriä. Kuitenkin lautakunta oli vastoin omia ohjeitaan 29.5. puoltanut kaavan hyväksymistä. Eriävän mielipiteen oli jättänyt ainoastaan vihreiden Mari Holopainen. Kannatusta hän ei ollut saanut edes puoluetoveriltaan Osmo Soininvaaralta, saati sitten vasemmistoliiton Silvia Modigilta tai SDP:n Matti Niemeltä, joista kahta jälkimmäistä pidän ihan hyvinä tyyppeinä ja jotka todistetusti ainakin kokouksen alussa olivat läsnä.

Koko homma olisi voinut mennä huolimattomuuden piikkiin, ellei Holopainen olisi tehnyt vastaesitystä. Tuossa vaiheessa jokainen lautakunnan jäsen joutui ottamaan kantaa esitykseen joko kannattamalla sitä tai vaikenemalla. Ainoaksi johtopäätökseksi siis jää, että kyseessä oli tietoinen yksityisautoilun tukemispäätös Soininvaaralta, Modigilta ja Niemeltä (kokoomuksen ja RKP:n edustajien kanta ei tässä yllätä).

Ympäristölautakunta muistutti lausunnossaan kollegojaan omien normiensa rikkomisesta, mutta lausunnon vaikutus jää nähtäväksi. Selkeästi päätös on jo tehty jossain muualla ja kaupunkisuunnittelulautakuntaa käytetään vain kumileimasimena.

Kosmopoliitti intellektuelli vastaan lökäpöksypopulisti

Kirjoitettu by Lauri Alhojärvi in Kulttuuri

Otsikon mukainen oli asetelma Esa-Pekka Salosen antamassa haastattelussa Yle uutisille. Puolen tunnin pätkä on vielä muutaman viikon ajan katsottavissa Yle areenassa.

Suomi tunnetaan Salosen mukaan maailmalla yhä klassisen musiikin ihmemaana. Kyseessä on suora seuraus 1980-luvulla tehdyistä investoinneista klassiseen musiikkiin. Tuolloin opiskellut sukupolvi on nyt vakiinnuttanut asemansa maailmalla tärkeissä asemissa. Salonen puhuu klassisen musiikin osaamisesta vientituotteena ja katsoo tilanteen olevan heikkenemässä.

Suomi-kuva on ollut maailmalla ”äärimmäisen positiivinen”. Tietoon, kulttuuriin, tasa-arvoisuuteen, valistuneisuuteen, avoimuuteen ja klassisiin taiteisiin satsaaminen ovat Salosen mielestä suomalaisuuden kulmakiviä. Näistä lähes kaikki ovat kuitenkin hänen mukaansa tällä hetkellä uhattuina. Syiksi Salonen mainitsee politiikan aggressiiviset voimat, ”rasistisen, lähes fasistisen” ajattelun, joka on noteerattu ulkomailla laajalti.

”Anti-intellektuaalista diskurssia” harjoittaa kapellimestarin mielestä yhteiskunnassamme kuitenkin myös Vasemmistoliitto johdossaan kulttuuriministeri Arhinmäki. Salonen tuomitsee Arhinmäen hyökkäykset korkeakulttuuria vastaan populistisina ja tietämättöminä. Hänen mukaansa ne kielivät huonosta historiantuntemuksesta. Yksi suomalaisen työväenliikkeen perustavanlaatuisista vaatimuksista oli aikoinaan oikeus korkeakulttuuriin. Retoriikan tasolla Arhinmäki yrittää kuitenkin jälleen muuttaa korkeakulttuuria elitistiseksi toiminnaksi. Salonen puhuu jopa ”kulttuurivihamielisistä ryhmistä” niin oikealla kuin vasemmalla ja pitää sitä ainutlaatuisena tilanteena Suomen poliittisessa historiassa. Vasemmistoliitto on yksinkertaisesti siis siirtynyt äänestäjien kalasteluun unohtaen juurensa. Juuret eivät ole Saloselle muistoja menneisyydestä, vaan kulttuuripuun elinehto.

Salonen puolustaa korkeakulttuurin tilaisuuksien pääsylippujen subventointia, tukemista verovaroista. Hän näkee tämän osana työväenliikkeen klassista ajatusta, varallisuuden jakamista verotuksen avulla.

Taideyliopisto avaa Salosen mielestä uusia mahdollisuuksia, mutta asettaa myös haasteita. Mitä suurempi yksikkö on, sitä enemmän se vaatii byrokratiaa ja sitä herkemmin se yrittää tasapäistää. Tämä näkökulma kannattaa pitää mielessä myös tarkasteltaessa esimerkiksi kuntauudistusta palvelujen näkökulmasta.

Guggenheimin museon Salonen olisi halunnut Suomeen. Hänen argumenttinsa jäävät kuitenkin ideologian tasolle, kansainvälisyyden puolustamiseen. Olen samaa mieltä siitä, että periaatteessa kansainväliset kulttuuri-instituutiot rikastuttavat suomalaista taidekenttää. Reaalisesti Guggenheimin tulo olisi silti heikentänyt Helsingin taidemuseon rahoitusta ja mm. nuorten taiteilijoiden mahdollisuuksia. Taidemuseo tekee hyvää työtä myös museopedagogian saralla.

Olen Salosen kanssa eri mieltä myös termistön suhteen. Kapellimestari käyttää identiteetti-sanaa varsin huolimattomasti. Kyseessä on kulttuurintutkimuksen kannalta hyvin hankala ja vaikeasti määriteltävä termi, josta kirjoittanen oman blogitekstin piakkoin. Itse puhuisin identiteetistä Salosen tarkoittamassa merkityksessä lähinnä brändinä, markkinointiluomuksena. Yhdyn kuitenkin hänen luettelemiinsa arvoihin tämän kansallisen brändin ja yleisen hyvinvoinnin pohjana. Yhteiskunnan tulisi perustua sivistyksen, tiedon ja suvaitsevaisuuden ihanteisiin.

Korkeakulttuurilla voi nähdä monta funktiota. Sitä voi tarkastella vientituotteena, viihteenä, sivistyksen osana, työllistäjänä tai luokkahegemonian välineenä. Minkä näkökulman valitseekaan, korkeakulttuurin tukeminen ja työväenluokan ottaminen sen osaksi on hyvin perusteltua.