Lauri Alhojärvi

Helsingin ympäristölautakunnan kokouksessa 13.12. käsittelimme esitystä, jonka mukaan kaupungin tulisi perustaa perustaa virkoja eräänlaisille puistovahdeille, joilla olisi oikeus kirjoittaa roskaamisesta virhemaksu. Kaupunginjohtaja Pajunen oli toukokuussa 2010 asettanut kadunpidon kehittämisen työryhmän, jonka tavoitteena oli selvittää kadunpidon lisäksi myös roskaamisen vähentämistä. Työryhmä päätyi raportissaan viiteenkymmeneen toimenpide-ehdotukseen. Kohta 41 kuului: Tehdään aloite lakimuutoksesta, jolla roskaamisen valvonta ja sanktiointi voitaisiin antaa myös muulle taholle kuin poliisille. Lakimuutosehdotuksen esitystä laatimaan määrättiin ympäristökeskus.

Ympäristölautakunnan esityksen mukaan kaupunginhallituksen tulisi siis tehdä lakialoite jätelain tai järjestyslain muuttamisesta siten, että kunnalla olisi oikeus määrätä virhemaksu roskaamisesta. Esityksessä rinnastetaan tulevat puistopirkot lipuntarkastajiin ja pysäköinninvalvojiin. Siinä positiivista mielikuvaa kerrakseen.

Lisää kuvaa uuden toimijan roolista saamme esityksen perusteluista. Suurimpana roskaamisongelmana pidetään puistoihin jääviä pizzalaatikoita ja olutpakkauksia. Lisäksi perusteluissa todetaan, että nykyinen poliisin määräämä 50 euron rikesakko on pelotteeksi liian pieni. Eli kaupunki haluaa puistoihin ryhmissä liikkuvia, virkapukuisia vihersmurffeja. Hahaa, tuo pudotti roskan! 80 euroa, kiitos.

Pelote? Tuskin. Ärsyke? Hyvin todennäköisesti.

Tuttuun tapaan jäin yksin vastustamaan esitystä. Esitin suoraan sen hylkäämistä. Perusteluissani totesin, että roskaamisen vähentäminen on hyvä tavoite, mutta valvonnan lisääminen ja sakottaminen kääntyvät itseään vastaan. Näkemykseni mukaan ongelma piilee siinä, että oikeiston johtamassa Helsingissä on asukkaita vähintäänkin vuosikymmenien ajan kannustettu maksimaaliseen egoismiin. Yhteisöllisyydestä on tietoisesti pyritty eroon leikkaamalla kaupunginosayhdistysten avustuksia, etäännyttämällä päätöksentekoa ja yksityistämällä julkista tilaa. Ei ole mikään ihme, että asukkaat eivät koe kaupunkia omakseen; juuri tähän on kaupungin johdon taholta pyritty. Asiaa ei todellakaan auta uuden alistuskoneiston luominen ja sen sijoittaminen puistoihin, ainoaan jäljellä olevaan vapaaseen ja yhteiseen tilaan.

Kokouksessamme läsnä ollut, asiasta vastaava apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri (vihr.) torjui syytökseni. Hänen suppean näkemyksensä mukaan lakialoitteessa on kyse ainoastaan yksilön vastuusta. Roskaajan kuuluu siivota jälkensä, Sauri toisteli. Tästä ilmoitin olevani samaa mieltä. Näkemyseromme tuli kuitenkin selkeästi esiin apulaiskaupunginjohtajan jatkaessa. Sauri ei ottanut huomioon ajallista perspektiiviä sen paremmin kuin motiivien analysointiakaan. Ihmiset roskaavat syystä, joka ei meitä kiinnosta. Roskaamista pyrimme vähentämään keinoilla, joiden seuraukset eivät meitä kiinnosta. Piste.

Yleensä Sauri seuraa kokouksia vaitonaisena, mutta tällä kertaa hän puhui varomattomasti paljastaen näkemyksensä yhteisten asioiden hoitamisesta. Apulaiskaupunginjohtaja asetti vastakkain roskaavat asukkaat ja maksumieheksi joutuvan kaupungin. Toisin sanoen hän, epädemokraattisesti valittu poliittinen virkamies, kokee edustavansa Aitoa Helsinkiä. Kaupungin asukkaat, hänen palkkansa maksajat, ovat vain pakollista täytettä virkamiesten ja poliittisen koneiston pyörittämässä liikeyrityksessä. Lakialoitteella koneisto luo uuden keinon vastakkainasettelun syventämiseksi entisestään.

Tästä pääsee lukemaan esityksen.

Pääsinpä kerrankin oikein cocktail-kutsuille. Ympäristölautakunnan jäsenen ominaisuudessa olin todistamassa Viikin ympäristötalon avajaisia. Pönötyksestä pikkutakissa en suuremmin nauti, mutta esittelykierros oli mielenkiintoinen. Viikin tiedepuistoon vastikään noussut Helsingin ympäristökeskuksen ja yliopiston ympäristötalo on nimittäin Suomen energiatehokkain toimistorakennus.

Arkkitehti Kimmo Kuismanen kiinnitti esittelyssään huomiota kahteen suunnitteluvaiheen avaintekijään, joita Suomessa harvemmin otetaan huomioon. Ensimmäinen on bioklimaattinen arkkitehtuuri. Suunnittelun aikana esimerkiksi simuloitiin aurinkoisuutta rakennuksen eri julkisivuilla. Näin on voitu maksimoida luonnonvalon hyödyntäminen valaistuksessa. Työpisteisiin luonnonvalo heijastetaan valohyllyjen ja -kuilujen avulla. Talon jäähdytys hoidetaan porakaivoratkaisuun perustuvalla vapaajäähdytyksellä. Siinä sähköä tarvitaan ainoastaan jäähdytysveden kierrättämiseen 200 metriä syvissä kallioon poratuissa rei’issä. Lämmitykseen ympäristötalo joutuu käyttämään Helsingin Energian kaukolämpöä, koska kaupungilla ja sen virastoilla on liikelaitoksen kanssa yhteistyösopimus. Ihmisten ja koneiden tuottama lämpö kuitenkin rakennuksessa hyödynnetään.

Toinen arkkitehti Kuismasen epätavalliseksi mainitsema prosessi yllätti ainakin minut. Ympäristötalon kohdalla on nimittäin käytetty ns. integroitua suunnittelua. Se tarkoittaa, että talon arkkitehtuuria ja tekniikkaa on suunniteltu käsi kädessä. Jos siis arkkitehti on laajentanut ikkunaa, on tekniikasta vastannut henkilö vähentänyt valaistusta. Kuulostaa järkevältä, luonnolliseltakin. Hämmästyttävää on se, että toimintamalli on Suomessa poikkeuksellinen. Ilmeisesti yleensä taloa rakennettaessa jokainen puuhaa omiaan ja kokonaisuus on täynnä päällekkäisyyksiä.

Energiansäästössä on hyödynnetty myös lukuisia vanhoja konsteja. Ikkunoissa on lämpölasit, seinissä paksut eristykset ja talotekniikka on automatisoitu vähentämään energiankulutusta viimeisen työntekijän poistuttua. Suurin energiansäästö on kuitenkin saatu aikaan kaksoisjulkisivun avulla. Kesäisin ikkunoita varjostavat aurinkopaneelit, jotka nostetaan talvisin ylös auringonvalon päästämiseksi sisätiloihin. Aurinkokennoja on asetettu myös rakennuksen katolle ja niiden pinta-ala on on yhteensä 600 neliömetriä. Aurinkoenergialla tuotetaan viidennes talon tarvitsemasta sähköstä. Ympäristötalo on täten Suomen toiseksi suurin aurinkovoimalaitos. Tämä kertoo karua kieltä aurinkoenergian hyödyntämisen jälkeenjääneisyydestä maassamme. Katolle on sijoitettu muodon vuoksi myös neljä pikkuruista tuulivoimalaa. Niiden tuottamalla sähköllä valaistaan hätäpoistumisteiden vihreät opastimet.

Ympäristötalo käyttää sähkö- ja lämmitysenergiaa vuodessa yhteensä 71 kilowattituntia neliötä kohden, mikä on alle puolet toimistorakennusten tavanomaisesta energiankulutuksesta. Talossa on kaikkialla hyödynnetty nykyaikaisinta rakennus- ja talotekniikkaa. Seuraava askel rakennusalalla on siirtyminen käyttämään ympäristövaikutuksiltaan kevyimpiä materiaaleja, jahka ne ensin saadaan selville.

Puheenvuoronsa päätteeksi arkkitehti Kuismanen kertoi ekotehokkuuden nostaneen talon rakennuskustannuksia ainoastaan kolmella tai neljällä prosentilla. Hänen mukaansa on selvää, ettei ns. normaaleja taloja kannata enää rakentaa lainkaan. Vaikka ajattelisi kylmän taloudellisesti, rakennusvaiheen lisäinvestointi maksaisi itsensä takaisin säästyneinä lämmityskustannuksina hyvinkin lyhyessä ajassa. Passiivirakentaminen on siis sekä ekologisempaa että taloudellisempaa kuin perinteinen rakentaminen. Miksi se ei ole suositumpaa? Vastausta voi etsiä urautuneista toimintatavoista, syvään juurtuneista asenteista. Bioklimaattinen arkkitehtuuri merkitsee elämistä edes piirun verran lähempänä luontoa, sopeutumista sen kiertokulkuun. Tämä on pelottava ajatus ihmislajille, joka on vuosisatojen ajan yrittänyt parhaansa mukaan vieraannuttaa itsensä ympäristöstään, nousta luomakunnan kuninkaaksi. Nytkö pitäisi muka palata sopusointuun? Ei käy! Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin minun täytyy edetä. Seuraava elinkelpoinen planeetta on 600 valovuoden päässä. Sinne siis!

En tarkoita, että hieman ympäristöystävällisempi rakentaminen ratkaisisi ekologista kriisiä, joka johtuu lähinnä globaalin talousjärjestelmämme vaatimasta jatkuvasta tuotannon ja kulutuksen kasvusta. Silti se edustaa hienovaraista muutosta ajattelussamme, ja tässä kamppailussa maailmankatsomuksestamme on jokaisella teolla merkitystä.