ympäristölautakunta – Sivu 2

Eikö olisikin ikävää, jos jokin ympäristöhaitta aiheuttaisi unihäiriöitä, stressiä, verenpaineen nousua, henkistä kuormittumista, suorituskyvyn heikkenemistä ja sydäninfarkteja? Ja eikö olisi vielä ikävämpää, jos Helsinki haittavaikutuksista huolimatta kaavoittaisi jatkuvasti uusia asuntoja tällaisen ympäristöhaitan alueelle?

Valtioneuvosto on määritellyt melutason ohjearvot. Niiden mukaan melu ei saisi asumiseen käytettävillä alueilla ylittää 55 desibelin keskiarvotasoa. Asuinrakennuksen sisällä raja on 35 dB. Lainsäädännössä melu määritellään ääneksi, joka on terveydelle haitallista tai joka merkityksellisesti vähentää ympäristön viihtyisyyttä taikka merkityksellisesti haittaa työntekoa. Melun ensisijainen lähde Helsingissä on liikenne.

Ympäristöministeriö ohjeistaa nettisivuillaan huomioimaan melun alueiden kaavoitusvaiheessa: ”Mitä paremmin melu otetaan huomioon jo suunnittelun alkuvaiheessa, sitä todennäköisemmin vältetään ongelmia myöhemmin. Meluntorjunnassa tarvitaan monitahoista yhteistyötä, jossa sekä viranomaiset että asukkaat ovat mukana. Yksittäiset kaavoitushankkeet edellyttävät aina perusteellista tapauskohtaista tarkastelua.”

Ympäristölautakunnan kokouksessa 31.1. annoimme lausunnot viidestä asemakaavan muutosehdotuksesta. Kolmessa tapauksessa asuntoja aiottiin rakentaa alueelle, jolla melutason ohjearvot ylittyivät jopa kymmenellä desibelillä. Desibeliasteikko on logaritminen, joten kymmenen desibelin nousu tarkoittaa melun kymmenkertaistumista. 65 desibelin melu vastaa kutakuinkin normaalin puheen voimakkuutta. Eihän se pahalta kuulosta, kunnes kuvittelee itsensä rentoutumassa työpäivän jälkeen pihalla tai parvekkeella. Ihana rauha! Vaan sitten viereen ilmestyy joku puhumaan kännykkäänsä. Eikä lähde pois, koska parveke on tietoisesti rakennettu kännykkäänpuhujan viereen. Yöksi puhe hiljenee hieman, mutta kuuluu edelleen. Samaa jatkuu päivästä toiseen, vuodesta toiseen. Vaikka meluun näennäisesti tottuisikin, elimistö ei totu. Se ei pääse lepäämään koskaan, vaan pysyy alituisessa jännityksessä.

Mitä asialle voi tehdä? Tehokkain keino on vaikuttaa suoraan ympäristöhaitan lähteeseen, eli liikenteeseen. Ns. hiljainen asfaltti voi vähentää melua noin kolmen desibelin verran. Meluaidan avulla äänentasoa saadaan helposti laskettua viidellä desibelillä. Aitojen rakentaminen ei tosin ole helppoa. Moottoriteiden ylläpito kuuluu valtiolle. Helsinki katsoo, että myös meluesteiden rakentaminen moottoriteiden varsille on valtion tehtävä. Valtiolla ei ole tähän intressejä, eikä Helsinki puolestaan suostu rakentamaan aitoja itse.

Melu ei kuitenkaan ole vain moottoriteiden varsien ongelma. Helsinki näyttäisi hyvin erilaiselta, jos aitaisimme jokaisen kadun, jonka varrella melutason ohjearvot ylittyvät. Tämä aiheuttaisi esteettistä, taloudellista ja sosiaalista haittaa eikä edes poistaisi itse ongelmaa. Olemassaolevilla asuinalueilla paras tapa vähentää melua on vähentää liikennettä ja muuttaa sen rakennetta. Tarvitaan siis pyöräilyn tukemista, yksityisautoilun rajoittamista ja raskaan liikenteen ohjaamista. Varsinaisten liikennepoliittisten keinojen lisäksi merkittävässä asemassa ovat lähipalvelut. Jos ruokakauppa on vieressä, ei tarvitse lähteä autolla hypermarkettiin.

Uudisrakentamista ohjataan kaavoituksella. Ympäristövaikutuksia arvioidaan kaavaa laadittaessa usein ja ammattimaisesti. Ongelma on siinä, että kaupunkisuunnittelulautakunta, kaupunginhallitus ja kaupunginvaltuusto eivät ota meluhaittaa vakavasti. Ajattelin, että muistuttaminen olisi paikallaan. Esitin kokouksessamme jokaisen melukaavan kohdalla lisäystä, jonka mukaan melualueelle ei ympäristölautakunnan mielestä pitäisi sijoittaa asuinrakennuksia. Sain tukea jälleen keskustalta ja vihreiltä, mutta tuttuun tapaan esitykseni kaatui kokoomuksen ja SDP:n vastustukseen. Ikävää.

Helsingin ympäristölautakunnan kokouksessa 13.12. käsittelimme esitystä, jonka mukaan kaupungin tulisi perustaa perustaa virkoja eräänlaisille puistovahdeille, joilla olisi oikeus kirjoittaa roskaamisesta virhemaksu. Kaupunginjohtaja Pajunen oli toukokuussa 2010 asettanut kadunpidon kehittämisen työryhmän, jonka tavoitteena oli selvittää kadunpidon lisäksi myös roskaamisen vähentämistä. Työryhmä päätyi raportissaan viiteenkymmeneen toimenpide-ehdotukseen. Kohta 41 kuului: Tehdään aloite lakimuutoksesta, jolla roskaamisen valvonta ja sanktiointi voitaisiin antaa myös muulle taholle kuin poliisille. Lakimuutosehdotuksen esitystä laatimaan määrättiin ympäristökeskus.

Ympäristölautakunnan esityksen mukaan kaupunginhallituksen tulisi siis tehdä lakialoite jätelain tai järjestyslain muuttamisesta siten, että kunnalla olisi oikeus määrätä virhemaksu roskaamisesta. Esityksessä rinnastetaan tulevat puistopirkot lipuntarkastajiin ja pysäköinninvalvojiin. Siinä positiivista mielikuvaa kerrakseen.

Lisää kuvaa uuden toimijan roolista saamme esityksen perusteluista. Suurimpana roskaamisongelmana pidetään puistoihin jääviä pizzalaatikoita ja olutpakkauksia. Lisäksi perusteluissa todetaan, että nykyinen poliisin määräämä 50 euron rikesakko on pelotteeksi liian pieni. Eli kaupunki haluaa puistoihin ryhmissä liikkuvia, virkapukuisia vihersmurffeja. Hahaa, tuo pudotti roskan! 80 euroa, kiitos.

Pelote? Tuskin. Ärsyke? Hyvin todennäköisesti.

Tuttuun tapaan jäin yksin vastustamaan esitystä. Esitin suoraan sen hylkäämistä. Perusteluissani totesin, että roskaamisen vähentäminen on hyvä tavoite, mutta valvonnan lisääminen ja sakottaminen kääntyvät itseään vastaan. Näkemykseni mukaan ongelma piilee siinä, että oikeiston johtamassa Helsingissä on asukkaita vähintäänkin vuosikymmenien ajan kannustettu maksimaaliseen egoismiin. Yhteisöllisyydestä on tietoisesti pyritty eroon leikkaamalla kaupunginosayhdistysten avustuksia, etäännyttämällä päätöksentekoa ja yksityistämällä julkista tilaa. Ei ole mikään ihme, että asukkaat eivät koe kaupunkia omakseen; juuri tähän on kaupungin johdon taholta pyritty. Asiaa ei todellakaan auta uuden alistuskoneiston luominen ja sen sijoittaminen puistoihin, ainoaan jäljellä olevaan vapaaseen ja yhteiseen tilaan.

Kokouksessamme läsnä ollut, asiasta vastaava apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri (vihr.) torjui syytökseni. Hänen suppean näkemyksensä mukaan lakialoitteessa on kyse ainoastaan yksilön vastuusta. Roskaajan kuuluu siivota jälkensä, Sauri toisteli. Tästä ilmoitin olevani samaa mieltä. Näkemyseromme tuli kuitenkin selkeästi esiin apulaiskaupunginjohtajan jatkaessa. Sauri ei ottanut huomioon ajallista perspektiiviä sen paremmin kuin motiivien analysointiakaan. Ihmiset roskaavat syystä, joka ei meitä kiinnosta. Roskaamista pyrimme vähentämään keinoilla, joiden seuraukset eivät meitä kiinnosta. Piste.

Yleensä Sauri seuraa kokouksia vaitonaisena, mutta tällä kertaa hän puhui varomattomasti paljastaen näkemyksensä yhteisten asioiden hoitamisesta. Apulaiskaupunginjohtaja asetti vastakkain roskaavat asukkaat ja maksumieheksi joutuvan kaupungin. Toisin sanoen hän, epädemokraattisesti valittu poliittinen virkamies, kokee edustavansa Aitoa Helsinkiä. Kaupungin asukkaat, hänen palkkansa maksajat, ovat vain pakollista täytettä virkamiesten ja poliittisen koneiston pyörittämässä liikeyrityksessä. Lakialoitteella koneisto luo uuden keinon vastakkainasettelun syventämiseksi entisestään.

Tästä pääsee lukemaan esityksen.