Pääkaupunkiseudun ylioppilas- ja opiskelijakuntien vaalipaneelia varten oli annettu ennakkotehtäväksi laatia runo, räppi tai muu sanallinen esitys aiheesta Unelmieni Helsinki. Omassa esityksessäni pohdin unelman käsitettä, jonka ymmärrän utopian synonyymina. Tässä puheenvuoroni lisäpohdinnoilla täydennettynä.
Oscar Wilde totesi: ”Maailmankarttaa, josta ei löydy Utopiaa, on turha edes vilkaista.”
Olen samaa mieltä siitä, että etenkin poliittisella päätöksenteolla täytyy olla suunta. Kuitenkin maailma muuttuu jatkuvasti, se on alati liikkeessä. Maailma ei tule koskaan valmiiksi. Historian loppua sen paremmin kommunistien kuin kapitalistienkaan tarkoittamassa merkityksessä ei ole olemassa (ekologit sen sijaan näyttäisivät olevan oikeassa). Täten Utopiaa ei pidä ymmärtää ajan päätepisteeksi, historiattomaksi tilaksi.
Liike, muutos syntyy vuorovaikutuksesta. Dynamiikaksi tai dialektiikaksi sitä kutsutaan. Prosessin käyttövoimaa ovat erilaiset vuorovaikutussuhteet, vaikkapa ihmisten keskinäiset taikka ihmiskunnan ja muun ekosysteemin väliset. Näin ollen Utopiaa ei löydetäkään vastaamalla kysymykseen Mitä, vaan kysymykseen Miten. Maailma on prosessi, joten Utopia on metodi. Vuorovaikutussuhteiden ytimessä puolestaan on kysymys siitä, tehdäänkö yhdessä vai alistaako yksi osapuoli toista. Itse kannatan ensimmäistä toimintamallia.
Utopia on siis keskustelua, kuuntelua, sopimista, oppimista, kunnioitusta. Minun Utopiani edellyttää alistavien rakenteiden purkamista niin maailmankaupan tasolla kuin kodeissakin. Se edellyttää myös yhteisöllisten toimintatapojen rakentamista: asukastaloja, lähidemokratiaa, keskustelufoorumeja, nuorisotaloja, osuustoimintaa. Myös ihmisen ja ympäristön välisen suhteen ohjaavana periaatteena on kunnioitus. Utopia vaatii ihmisen laskemista jalustaltaan yhdeksi ekosysteemin osaksi.
Lauri Alhojärvi 